(Naisem)me maailmalla ja kotimaassa

Pari viikkoa sitten oltiin Hannan kanssa Helsingissä Naisten suurleirillä, joka oli siis nimensä mukaisesti naisille tarkoitettu bjj- ja lukkopainileiri. Siellä nousi puheeksi - jälleen kerran - millaista sitä on treenata naisena, ja näitä ja muita leirin tunnelmia pohtii blogissaan myös yksi leirin vetäjistä, Emilia Tuukkanen. Myös Vainion Mirva kirjoitti artikkelin viikonlopusta BJJ Suomeen.Tämän kevään aikana ollaan Hannan kanssa päästy vetämään naisten leirejä ja treenejä Suomeen, Ruotsiin, Tanskaan ja Kreikkaan, ja joka paikassa ollaan päästy toteamaan, kuinka tärkeitä tällaiset leirit voivat naisille olla.

Naisten suurleiri (kuva Mirva Vainio, voikukkajj.kuvat.fi) - Suomalaista yhteistyötä

Pioneerityötä Kreikassa

Suomessa naisten omat leirit ovat jo arkipäivää, ja muutenkin eri saleilla vieraillessa pääsee usein painimaan muiden naisten kanssa. Kesäkuun lopulla vierailimme viikonlopun verran Ateenassa, jossa vedimme parin päivän treenileirin Rio Grappling Clubilla. Leirillä oli pari kaikille avointa bjj- ja lukkopainitreeniä, ja toisena päivänä pidettiin vain naisille suunnatut bjj -treenit. Jo leirin ekana päivänä pystyi aistimaan paikalle saapuneiden naisten innostuneisuuden. Toisena päivänä paikalle oli saapunut kymmenkunta naisharrastajaa. Meidän leiri oli jo siinä mielessä historiallinen, että aiemmin Kreikassa on järjestetty vain yksi naisten open mat -tapahtuma, sekin meidän oman Fight Clubin Annan toimesta. Varsinaista pioneerityötä siis.

Treenipäivän kohokohta tuntui tapahtuvan kuitenkin vasta varsinaisten treenien jälkeen. Ateenan illan viiletessä salille tilattiin pitsaa, olutta ja limpparia, ja siinä hetkessä alkoi tapahtua. Kreikkalaiset naiset alkoivat kertoa omista kokemuksistaan lajin parissa ja kyselivät puolestaan meidän kokemuksia. Tarinat olivat hyvin samanlaisia, niin ilon ja onnistumisen kokemuksia kuin myös lannistavia esimerkkejä siitä, kuinka naisharrastajaa ei aina ole otettu tosissaan. Ehkä kuitenkin se tärkein viesti, mitä yritettiin välittää on se, että pitää uskaltaa ottaa homma haltuun ja tehdä itse. Ei se aina ole helppoa, mutta naisten omatoimisuus on tuottanut tulosta myös Suomessa. Pitää matkustaa vierailemaan, järjestää itse naisten open mat -toimintaa, kutsua itselleen sparrikavereita muualta, jos omalta paikkakunnalta ei löydy. Naisten suurleiri on hyvä esimerkki siitä, kuinka naiset itse ovat luomassa mahdollisuuksia ja tilaisuuksia harjoitella usean muun naisen kanssa.

Valitettavasti olen saanut huomata, etteivät BJJ:n vyöjärjestelmä ja tiimikulttuuri aina tue tällaista oma-aloitteisuutta. Tai ainakin kreikkalaiset naiset kokivat tämän näin. Suomessa on tehty jo pitkään yhteistyötä eri seurojen välillä tiimeistä välittämättä. Kreikassa tiimit ja salit pysyttelevät erillään. Paikallinen mustavöinen salinomistaja totesikin meille, ettei Kreikassa ole paras se, joka voittaa muut, vaan se, joka onnistuu lyttämään toiset samalla maan rakoon. Meidänkin leiri oli periaatteessa avoin kaikille tiimeille, mutta ilmeisesti eri salien vetäjät olivat kieltäneet harrastajiaan osallistumasta treeneihin, koska ne ovat kilpailijan tiloissa. Omista treenajista ollaan mustasukkaisia. Toisekseen paikalla olevat naiset kokivat vaikeaksi olla oma-aloitteisia, kun ovat "vain valko- ja sinivöisiä". Vyökulttuurin pimeät puolet tulevat tässä esille, kun oma vyön väri koetaan esteenä tekemiselle. Omaa panosta ei uskalleta laittaa peliin, koska ei olla hierarkiassa tarpeeksi korkealla. Meidänkin leirissä avaintekijänä toimi salin omistaja, mustavöinen mies, joka on antanut tilan naisille vetää yhdet omat treenit. Kuulemma hyvin epätavallista kreikkalaisella mittapuulla.

Kreikassa kesäkuun lopulla 2016 - samanlaista se on sielläkin, jiujitsua ja naisia

Yhteistyö on voimaa

Kun siinä pitsansyönnin lomassa juteltiin, niin tuli hyvä olo. Sai jakaa jotain hyvää, kokemuksia siitä, että maailmassa on mahdollisuuksia. Ja niin kliseiseltä kuin sanonta "yhteistyö on voimaa" kuulostaakin, on se täysin totta. Naisten suurleiri jatkoi Finnhitsien perinnettä, suomalaisvoimin vedettyä leiriä, jossa vetäjät tulevat eri saleilta ja tiimeistä. Ja tästä ei todellakaan tehdä ongelmaa vaan koko leirin vahvuus: me tehdään tätä yhdessä. Eivätkä tällaiset yhteisleirit ole vain naisten juttu, vaan esimerkiksi keväällä nähtiin Barreto Helsingin järjestämänä Young Guns -seminaari, jossa niin ikään oli vetäjiä eri saleilta. Muutenkin Suomen seminaarit ovat perinteisesti olleet kaikille avoimia, ja muilla saleilla vierailu on arkipäivää. Ei ilmeisesti niin tavallista maailmalla kuin äkkiseltään luulisi.

Ruotsissa ollaan törmätty yllättäen vahvaan tiimikulttuuriin nimenomaan sen huonossa puolessa - länsinaapurissa ollaan paljon enemmän tiimiuskollisia siinä mielessä, ettei muiden kanssa yhteistyö aina suju. Kirjoittelin myös aiemmin keväällä tänne naisten treeneistä ja niistä esteistä, mitä olemme Ruotsissa asian suhteen kohdanneet. Huhtikuun alussa olin vierailevana opettajana Tanskassa naisten BJJ Bonanza -leirillä, joka järjestettiin jo seitsemättä kertaa. Oli hienoa huomata asennemuutos suhteessa ensimmäiseen Bonanzaan. Silloin meitä vähän kierellen kehoitettiin välttämään mahdollisten samanhetkisten tai tulevien kilpakumppanien kanssa sparraamista leirin aikana. Nyt asenteet ovat muuttumassa, ja itselle yksi leirin parhaita anteja oli ruskea- ja mustavöisten "kilpakumppaneiden" keskinäiset sparriharjoitukset. Euroopassa naisten kannattaa ehdottomasti yhdistää voimansa, jotta saadaan kisakentille mahdollisimman kovia kilpailijoita. Ei voi jäädä kotisalille nyhjäämään. Fight Clubilla ollaan aina pidetty periaatteena, että jos joku haluaa tulla meille vierailemaan, niin aina saa tulla. Olipa kisat sitten kuukauden päästä tai jopa seuraavalla viikolla. Kisat käydään kisamatoilla ja kaikki muu on treeniä.

BJJ Bonanza Tanskassa huhtikuussa 2016 - eurooppalaista voimaa

Loppukadettina voin sanoa, että olitpa nainen tai mies, niin et ole yksin. Näyttää siltä, että Suomessa yhteistyö sujuu, ja jokainen voi omalla kohdallaan pitää huolta siitä, että näin on myös tulevaisuudessa. Maailmalla ihmetellään edelleen vähän sitä, että suomalaiset kannattavat ja auttavat muita suomalaisia kisoissa tiimirajoista huolimatta. Siitä olen ylpeä.

ps. Naisten suurleiriltä kuvia osoitteessa voikukkajj.kuvat.fi. Meidän Kreikan tourneeta voi puolestaan ihmetellä Hannan kuvasivulla hannahirvonen.kuvat.fi.

Naisten treenit - uhka vai mahdollisuus

Kun Fight Clubilla aloitettiin naisten omat treenit vuonna 2009 oli tämä aika uusi ilmiö Suomen bjj-kentällä. Nyt kuusi vuotta myöhemmin Suomesta löytyy useita saleja, joissa on kerran tai pari viikossa ainoastaan naisille suunnattuja treenejä. Samalla naisille on omia "women only" -leirejä, ja muutenkin melkoisen tiiviin bjj-yhteisön sisällä löytyy tiivis naisyhteisö. Muutettuamme Hannan kanssa (väliaikaisesti) Ruotsiin olemme jääneet kaipaan Jyväskylän tyttöpaineja. Osittain tiiviin kaveriporukan vuoksi, mutta etenkin loistavan treeniseuran vuoksi. Senkin vuoksi olemme yrittäneet käynnistää jonkinlaista naisten toimintaa myös tänne. Sinänsä ilmiö ei Ruotsissa ole sen uudempi kuin Suomessakaan, ensimmäiset "tjejpass" -treenini olenkin käynyt keväällä 2009 Tukholmassa asuessani. Silloin Hiltitjicks -treeneissä keskiviikkoisin kävi kolmesta viiteen naista. Saman vuoden lokakuussa pidettiin sitten Jyväskylän ekat naisten painit, jossa taisi olla seitsemän naista paikalla. Oman aikansa ennätyksiä. Ruotsissa olemme kuitenkin törmänneet naisten omien painivuorojen vastustukseen, joten ajattelin kirjoittaa tähän hieman siitä keskustelusta, jota parhaillaan käymme aiheen tiimoilta.

Naisten treenit joulukuussa 2010, kuulemma sen hetkinen ennätysmäärä, 8 osallistujaa

Kokoan ensin tähän omat perusteluni naisten treeneille. Tiedän, että löytyy myös naisia, jotka eivät halua treenata toisten naisten kanssa, mutta pointtina alla olevissa kohdissa on ne hyödyt, joita itse koen näistä treeneistä saavani. Ei niinkään ajatus siitä, että kaikkien naisten tulee treenata naisryhmissä. Perusteluja naisten treeneille voi katsoa sekä harrastusta aloittavan naisen  että vakavan kisaajan/harrastajan näkökulmasta.

• Jiu-jitsussa ollaan lähikontaktissa, joka ei ole kaikille niin luontevaa. Monelle naiselle kynnys ylipäätään lajin kokeilemiseen on liian korkea, jos treenikaverina on mies. Sen sijaan naisryhmässä kokeilu saattaa auttaa madaltamaan kynnystä, saa naisen kokeilemaan nujuamista ja mahdollisesti ihastumaan siihen. Kun kynnys itse lajin suhteen on ylitetty, on sinne miestenkin joukkoon helpompi mennä vääntämään.
• Miesten ja naisten fyysiset erot ovat tosiasia. Naisten keskinäisissä treeneissä fyysiset erot pienenevät, tekniikka ja voima tasoittuvat sekä loukkaantumisriski pienenee. Etenkin alussa, kun yleensä kukaan peruskurssilaisista ei ymmärrä oman kehonsa voimankäytöstä ja vääntymisestä yhtään mitään, saati sitten että voisi keskittyä mahdollisesti treenikaverin huomioimiseeen.
• Henkinen puoli, minkä katson tärkeäksi sekä aloittavalle että jatkavalle harrastajalle. Viihdyn itse erittäin hyvin myös miesten kanssa treeneissä. Kuitenkin miesvaltaisessa lajissa olen kokenut naisten treenien porukan omalla salilla sekä ylipäätään lajin parissa yhdeksi ehdoksi sille, että olen halunnut harrastaa lajia näin pitkään. Oman salin naisporukka on ollut minulle henkinen koti. Kaikki naiset eivät löydä tätä samaa tunnetta naisporukasta, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että monelle muut naisharrastajat saattavat olla treenaamisen kannalta tärkeä ehto.
• Kisaaminen ja kisatreeni. Kyseessä on kamppailu-urheilu, joten kisoissa vastustajani ovat muita naisia. En ole koskaan kokenut saavani minkäänlaista etua miesten kanssa treenaamisesta, sillä kaikki naiset treenaavat miesten kanssa. Sen sijaan koen, että säännöllinen treeni nimenomaan naisryhmässä on tuonut etua kisatilanteeseen. Naisten voimankäyttö ja liike on hyvin erilaista verrattuna miehiin, ja vaikka nainen on yleensä tietyin mittarein mitattuna miestä heikompi, saattaa tämä olla huomattavasti vaikeampi vastus kisamatolla. Kyse on ennen kaikkea erilaisesta tavasta käyttää voimaa ja liikettä hyödyksi.
• Kova treeni vuodesta toiseen. On välillä vaikeaa selostaa, mikä ero on treenata kovaa miesten kanssa ja kovaa naisten kanssa. Tässä kyse vähän samasta asiasta kuin tuossa kisoihin valmistautumisessa. Kun painin kovaa naisten kanssa, pystyn käyttämään voimiani ja liikettäni hyvin eri tavoin hyödyksi kuin miesten kanssa. Samalla rasitus on erilaista. Miesten kanssa painiminen on naiselle aina fyysisesti kovempi treeni. Oma tavoitteeni on sekä kisata korkealla tasolla että pystyä treenaamaan lajia vielä useita vuosia. Tämä vaatii jatkuvaa tasapainottelua kovan treenin ja kropan fyysisen kuormituksen välillä. Minulla ei ole takanani tieteellisiä todisteita, mutta omaan kokemukseen pohjautuen voisin sanoa, että kahdeksan vuotta kisaamista ja treeniä ilman pahempia loukkaantumisia kertoo jotain molempien tavoitteiden onnistumisesta. Samalla se, että Jyväskylässä naisia riittää joka vyöasteelle kertoo myös osaltaan pitkäjänteisen työn tuloksesta. Kisamenestystäkin on tullut ihan mukavasti vuosien mittaan.

Jyväskylän Fight Like a Girl Club 2015 joukkue-SM

Tässä pääpointtini, josta siirryn varsinaisiin tarinoihin: Syyskuussa pidimme Ruotsin salillamme naisille suunnatun kokeilupäivän, jonka ohjelmassa oli yhdet bjj/lukkopainitreenit, lounas, luento ja vaparitreenit. Olimme saaneet tämän järjestämiseen apurahan, jonka myönnön perusteena on naisten liikuntaharrastuksen tukeminen, erityisesti uusien harrastajien muodossa. Kokeilupäivään tuli 26 naista, ja päivä oli kaikin puolin menestys. Paini- ja vaparitreenien lisäksi saimme paikalle puhujaksi thainyrkkeilyn maailmanmestarin Magdalena Kowalczykin, joka osoittautui erittäin loistavaksi puhujaksi aiheenaan naiset kamppailu-urheilun maailmassa. Kokeilupäivän jälkeen tarjosimme mahdollisuutta kuuden kerran intensiivikurssiin, jotta meidän seuran tarjoamista lajeista innostuneet saivat vielä kokeilla useamman kerran lajeja. Kahdeksan naista innostui tästä ja treenasi kanssamme kolme viikoa. Nyt muutama on jatkanut edelleen mukana, ja useampi kysynyt mahdollisuudesta jatkaa myös tyttötreeneissä treenamista kerran viikkoon.

Tjejdag - naisten kokeilupäivä

Jyväskylän Fight Like a Girl Clubin syntymistä auttoi erityisesti kaksi asiaa: naisten treenien vetämisestä innostuneet vetäjät sekä koko seuran tuki toiminnan aloittamiselle. Sen jälkeen toiminta lähti pyörimään, ja sitä kehitettiin aina tarpeen mukaan. Varsinkin alkuvaiheessa voi olla väliin raskasta, kun naisten treenit eivät kerää heti kahtakymmentä uutta naisharrastajaa. Harrastajamäärät eivät myöskään välttämättä kasva koskaan äärettömän suuriksi, sillä aivan kuten yleensäkin bjj:n parissa, jotkut lopettavat tai muuttavat toiselle paikkakunnalle vuoden parin harrastamisen jälkeen. Kuitenkin vuosien työ on tuottanut tulosta, ja vaikka harrastajat ovat osa kadonneet maailmalle, on ydinjoukko vienyt koko ajan laivaa eteenpäin.

Nyt meillä olisi Ruotsissa tarjota innostuneet vetäjät, mutta tämä laiva ei ole saanut vielä lähtölupaa satamasta. Naisten treenien myötä uhkana on kuulemma epätasa-arvo ja erottelevuus. Uhkana on, että naisista tulee oma ryhmänsä ja miehistä omansa, eikä seura ole enää yhtenäinen. Uhkana on, että seuraan saattaa tulla naisharrastajia, jotka eivät käy muissa kuin naisten treeneissä. Ja uhkana on myös se, että miehet jäävät ilman opetusta. Vaarana on, ettei ole enää yhtä seuraa, vaan on naisten seura ja miesten seura. Vaikka ymmärrän tiettyyn tasoon saakka tämän logiikan, en siltikään näe siinä pohjimmiltaan järkeä. Kyseessä on yli sadan hengen seura, joka tarjoaa tällä hetkellä bjjtreenejä, lukkopainitreenejä, painitreenejä ja vaparitreenejä, minkä lisäksi on erikseen bjj-ryhmät lapsille ja nuorille. Treenitarjonta varmasti jakaa porukkaa pienempiin ryhmiin seuran sisällä, muttei ainakaan minusta erottele näitä ryhmiä omiksi seuroikseen.

FINNHITS 2013 - Suomen naisten yhteistyö on voimaa

Toisena vasta-argumenttina on meille on sanottu, että jos nainen ei pysty aloittamaan ja treenaamaan sekaryhmässä, niin kyseisen naisen ei sitten varmaan kannata treenata kamppailulajia. Nyt syksyn aikana lajia kokeilemassa olleista naisista osa kokee, ettei vielä ole valmis siirtymään sekaryhmään. Nämä haluaisivat ensin päästä parempaan kuntoon, ja kokevat fyysisen rasituksen olevan jo todella kovaa naisten kanssa nujutessa. Kyse ei ole pelkästään siitä, osaako treenikaveri ottaa tarvittaessa kevyemmin. Kyse on myös siitä, miten paljon itse kunkin kroppa kestää alkuun vääntöä ja puristusta. Tähän vaikuttavaa muunmuassa itse kunkin sen hetkinen kunto, aiempi urheilutausta, ikä ja perimä. Nuoren hyvässä kunnossa olevan atleetin - olipa kyseessä mies tai nainen - on joskus vaikea ymmärtää millaista on aloittaa painiminen erilaisista lähtökohdista käsin. Itse kuitenkin toivon, että laji avaa ovensa kaikille, ja jos kynnystä lajin kokeiluun, aloittamiseen ja jatkamiseen voidaan alentaa yhdellä naisten omalla treenivuorolla viikkoon, ja samalla saadaan lajin pariin joku, joka "ei koskaan voinut kuvitella aloittavansa kamppailu-urheilua", niin se vaan on sen arvoista.

Tässä siis yksi tarina Suomen maalta ja toinen tarinan alku Ruotsin puolelta. Molemmat tarinat elävät omaa elämäänsä ja jatkoa varmasti seuraa. Itse haluan treenata sekä naisten että miesten kanssa. Sehän tässä lajissa on parasta, että löytyy niin erilaisia treenikavereita, joilta kaikilta voi oppia jotain. Mutta samalla tämä oli oma puheenvuoroni naisten omien treenien ja leirien puolesta. Itse näen tässä lähinnä mahdollisuuksia lajin kehittymiselle. Fight Like A Girl!

Jyväskylän Fight Club - kaikesta naisten toiminnasta huolimatta ihan yhtä seuraa

Down under BJJ stories part I

Hennariikka kirjoitti muutaman sanan Down Under:

Hennariikka edustaa Down Under

Jo suunnitellessani hakevani vaihtoon tarkistin ensimmäisenä, että vaihtokohteestani löytyisi klubi, jossa voisin treenata Jiujitsua vaihdon aikana. Klubi onneksi löytyi kohteesta johon eniten halusin, josta huojentuneena päätin laittaa hakupaperit menemään Australian Charles Sturt Univeristyn Albury-Wodonga kampukselle. Hieman yli vuoden päästä tästä sain vihdoin pakata gin rinkkaani ja aloittaa matkani kohti Australiaa. Saapuessani Alburyyn jouduin ikäväkseni toteamaan, että matkaa kampukselta salille on päälle kymmenen kilometriä, eikä kaupungin sisäinen julkinen liikenne todellakaan toimi. Tiedustelin vaihtoehtojani kulkuvälineen suhteen yliopiston henkilökunnalta, ja vaihtoehdoikseni paljastuivat joko auton ostaminen tai polkupyörä. Ensimmäinen vaihtoehto olisi tietysti tullut hieman turhan hintavaksi, puhumattakaan vasemmanpuoleiseen liikenteeseen totuttelusta, joka olisi aiheuttanut minun kuskintaidoillani vieraassa kaupungissa välittömän turvallisuusriskin. Päädyin siis jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja löysinkin sattumalta lainaksi ilmaisen ja toimivan polkupyörän. Australian helmikuiset loppukesän helteet tekivät tästä matkustusmuodosta aluksi hieman tukalan, etenkin kun sen yhdisti treenaamiseen salilla jossa ei ole ilmastointia. Mutta treeneihin oli päästävä, nesteytyksestä huolehdittava ja melko nopeasti myös kroppani alkoi tottumaan lämpöön ja lämpötilakin syksyn tullen viilenemään.

My ride

 Albury-Wodonga Brazilian Jiujitsu on pieni klubi joka toimii Alburyn Synergy Training Centren tiloissa Etelä-Alburyssä. Klubin pääohjaaja on Tony Morris, joka on aloittanut Jiujitsun treenaamisen vuonna 1995 ja saavuttanut mustan vyön vuonna 2008. Tonyn lisäksi klubilla on kaksi muuta mustavyötä, Luke ja Nick, joista Luke osallistuu myös treenien vetämiseen melko aktiivisesti. Ensimmäisenä kysymyksenä salille saapuessani Tony kysyi minulta, että treenataanko kotisalillani Gracie jiujitsua vai Machado jiujitsua. Kysymyksestä kovin hämmästyneenä vastasin epävarmaan sävyyn, että luultavasti se on sitä Gracie jiujitsua, kun en minkään sortin Machadosta ollut siihen mennessä kuullutkaan, mutta Gracie kuulosti tutulta. Klubilla treenaa noin 25 aktiivista jäsentä, ja treeneissä osallistujamäärä vaihtelee 5-20 välillä. Ohjatut treenit ovat kahdesti viikossa, joiden lisäksi lauantaiaamuisin on open mat, jossa onneksi on myös yleensä kiitettävän paljon porukkaa. Minun lisäkseni salilla treenaa aktiivisesti vain yksi tyttö, Anne, joka on myös sinivöinen ja vieläpä samassa painoluokassakin kanssani. Melko hyvä sattuma, tai niin kuin Anne sanoi, jiujitsu jumalat vastasivat hänen rukouksiinsa.

Treenien vähäinen määrä viikossa harmitti minua aluksi kovasti, ja harmittaa se kyllä edelleen. Tutustuttuani paremmin salin jannuihin olemme käyneet myös silloin tällöin pienellä porukalla ylimääräisissä treeneissä tekemässä omia tekniikkadrillejä ja sparria, aina kun vain saamme salin ovet auki ja pojat omilta elämänkiireiltään kerkeävät kanssani treenaamaan. Treenaaminen täällä on kovin erilaista kaikin puolin. Treenit eivät ole kovin organisoituja tai etukäteen suunniteltuja, mutta peruskaavalla alkulämmöt-tekniikka-sparraaminen mennään lähestulkoon joka treeneissä. Opetuksen laadussa sinänsä ei ole mitään vikaa, tekniikat ovat toimivia ja niitä hiotaan jokaiselle sopivaksi ohjaajan avustuksella niin kauan, että tekniikka toimii. Se tietynlainen tekniikoiden drillaaminen ja toistaminen kuitenkin uupuu, minkä vuoksi hyvätkin tekniikat pääsevät unohtumaan ennen kuin niitä varsinaisesti kykenee omaksumaan. Tunnelma salilla on kuitenkin mahtava ja onneksi myös rennonletkeä, jonka vuoksi olen salilla alusta asti tuntenut oloni kotoisaksi. Annen työn liikkuvan luonteen vuoksi hän joutuu matkustelemaan melko paljon, jonka vuoksi olenkin siis suurimman osan ajastani täällä treenannut ja sparrannut miesten kanssa. Salin jannut ovat uskomattoman mukavia tyyppejä, ja ainakin omien kokemusteni perusteella se vaikuttaisi maailmanlaajuiselta ilmiöltä, että tämän lajin pariin löytävät mitä erikoisimmat, huumorintajuisimmat ja mahtavimmat persoonat. Koko- ja voimaero minun ja melkein kaikkien klubin miesten välillä on kuitenkin huomattava. Etenkin valkovöisillä on tapana sparrata melko lujaa ja kompensoida tekniikan puutetta voimalla. Tämä onkin myös osittain itsepäisen luonteeni vuoksi kostautunut jatkuvina selkävaivoina ja pieninä ärsyttävinä vammoina. Tietynlaista iloahan se kuitenkin tuottaa, kun sparrin jälkeen huomaa, että itseään isompi ja vahvempi mies puuskuttaa ja on aivan poikki, kun itseltä virtaa vielä löytyy. Ikinä enää en aio valittaa lämpötilasta Erämiehenkadulla ja jos näin teen, minua saa lyödä. Salillamme täällä ei ole ilmastointia eikä myöskään lämmitystä, mikä tarkoittaa sitä, että kesällä treenatessa olin jatkuvasti lämpöhalvauksen partaalla, kun lämpötila kipuaa pahimmillaan yli 40. Talvella taas treenataan varpaat tunnottomina, kun iltaisin lämpö laskee nollan ja viiden välille. Kylmässä treenaamisesta on seurannut myös useita vammoja pienimpiin niveliin käsiin ja jalkoihin, joista ikävimpänä todella pahoin murtunut pikkuvarvas, joka ei ilmeisesti enää ikinä tule näyttämään samalta kuin ennen saati toimimaan normaalisti.

Takapihan elämää

Alusta asti tänne saapumiseni jälkeen tiesin myös, että haluan ehdottomasti päästä kisaamaan. Pienempiä klubikisoja tuntuisi olevan tarjolla suuremmissa kaupungeissa Melbournessa ja Sydneyssä kohtalaisen usein ja näiden lisäksi jokaisessa osavaltiossa on omat mestaruuskisansa. Matkustaminen täällä kuitenkin on melko kallista, jonka lisäksi kisamaksut ovat samaa luokkaa kuin Suomessa, mikä onkin aiheuttanut pientä pulmaa budjetoimisen kanssa. Tämän vuoksi päätinkin panostaa mieluummin isompiin kisoihin, joissa luulisi olevan myös enemmän tyttöjä. Klubin porukassa ei tuntuisi olevan varsin suurta innostusta kisaamiseen tai edes kisareissuille mukaan lähtemiseen huoltojoukkojen muodossa. Ensimmäiset kisat joihin ilmoittauduin täällä olivat South Australia State BJJ Championship –kisat Adelaidessa. Kävi kuitenkin niin, että kisoja edeltävällä viikolla sain puhelun kisojen järjestäjältä joka kertoi, että kisoihin ei ole ilmoittautunut yhtään sinivöistä naista, eikä sen puoleen muutakaan värivyötä omaavaa naista. Kisoihin oli ilmoittautunut 27 valkovöistä naista, mutta heidän kanssaan minua ei kuitenkaan voitu laittaa kisaamaan, joten minun osaltani nämä kisat jäisivät väliin. Lennot oli jo hankittu, reissu suunniteltu ja näin matkustimme Annen kanssa Adelaideen katsomaan kisoja. Muistoksi epäonnisesta ilmoittautumisestani sain T-paidan, mikä tietysti lämmitti sydäntä, vaikka kisojen seuraaminen pelkästään katsojan ominaisuudessa muuten raastavaa olikin. Samaisen viikonlopun sunnuntaina Adelaidessa järjestetyt UFC ottelut tekivät reissusta kuitenkin ehdottomasti vaivan arvoisen.

Jatkoin kuitenkin aikatauluuni ja budjettiini sopivien kisojen metsästämistä ja löysinkin AFBJJ:n sivuilta Australian Capital Territory State BJJ Championship kisat Canberrassa, joihin aloin porukkaa salilta mukaani kannustamaan. Anne innostui ajatuksesta ja muutama jannuistakin pohti asiaa ihan ilmoittautumisajan viimeisille päiville asti, mutta ties mihin tekosyihin (kuten lapset, vaimon syöpä, rahahuolet ja työt) nojaten kuitenkin jättivät ilmoittautumatta. Näihin kisoihin valmistautuminen ei osaltani aivan parhaalla mahdollisella tavalla sujunut. Kaksi viikkoa ennen kisoja jouduin matkustamaan Canberraan uusimaan passini, koska vanhasta passistani alkoi voimassaoloaika uhkaavasti hiipumaan, mikä ei sopinut oikein tulevaisuuden suunnitelmieni kanssa yksiin. Samalla reissulla vierailin ystäväni vanhempien maatilalla Canberran lähistöllä Goulburnissa ja reissuni venähtikin viisipäiväiseksi joka tarkoitti sitä, että jo ennestään vähäiset treenimahdollisuuteni ennen kisoja vähenivät entisestään. Goulburn ja Canberra sijaitsevat sisämaassa, ja ikinähän sitä ei uskoisi kun Australiasta puhutaan, mutta lämpötila tuolla seudulla voi laskea yllättävän alas. Pakkasta ei öisin ollut kuin -7, mutta talot Australiassa eivät todellakaan ole eristettyjä. Jos talossa on lämmitin, se sijaitsee olohuoneessa jolloin makuuhuoneiden lämpötila on sitä luokkaa, että hengitys huuruaa. Kylmyyttä ei pääse pakoon mihinkään. Tämä yhdistettynä orastavaan köhääni sai aikaan melko pahan keuhkoputkea korventavan flunssan, joka ei ole parantunut kunnolla edelleenkään, ja esti minua myös treenaamasta muutamaan päivään Alburyyn palatessani.

Pakkasaamu Goulburnissa

Heikko kuntoni sai minut epäröimään hetkeksi kisoihin osallistumista. Niinä muutamina mahdollisuuksinani treenata ennen kisoja kävin läpi alasvientejäni ja drillasin omia tekniikoitani salin värivöisten jannujen ja Annen kanssa. Kuten aina ennen kisoja, tunne omasta osaamisesta oli todella heikko ja myös henkeäni ahdisti jo muutaman alasviennin ja drillin jälkeen. Salin porukan, etenkin Annen, kannustamana päätin kuitenkin osallistua ja tiesin myös, että tämä olisi luultavasti viimeinen mahdollisuuteni kisaamiseen tämän Australian vierailuni aikana. Näin suuntasimme Annen kanssa Canberraan, joka on noin neljän tunnin ajomatkan päässä Alburysta.

Heti kisapaikalle saapuessani huomasin, että käytännön järjestelyt kisoissa olivat hieman erilaiset kuin kotona. Ennen kisoja meille oli annettu alustava aikataulu kisojen etenemisestä ja eri sarjojen etenemisjärjestyksestä ja oletetuista aloitusajoista. Matseja ei kuitenkaan täällä numeroida, mikä teki kisojen etenemisen seuraamisesta ja oman matsin ajoittumisen arvioimisesta todella vaikeaa. Valmistauduin matsiini hyvissä ajoin ja pidin kropan lämpöä yllä pysymällä jatkuvasti liikkeessä välillä nostaen sykkeitä ylös. Mielialaani pidin yllä ja virkeänä kuuntelemalla laadukasta suomalaista trashmetallia (kiitos Stam1na ja Lost Society). Tunnelma naisharrastajien välillä on täällä avoin sekä Australialaisittain äärimmäisen ystävällinen ja rento, ja kisaaminen tuntuukin naisille olevan enimmäkseen sosiaalinen tapahtuma. Annoin Annen hoitaa tämän sosiaalisen puolen minunkin puolestani, se kun tuntuisi häneltä hieman paremmin luonnostaan käyvän, ja yritin itse keskittyä lähinnä tuleviin matseihini.

Matkalla Canberraan

Sainkin odotella vuoroani tunnin pidempään kun alustavassa aikataulussa oli arvioitu. Sarjassamme oli minun lisäkseni vain kaksi tyttöä, joista toinen oli siis Anne. Olin ensimmäisenä vuorossa ja vastaani asettui paikallinen Bronwyn. Kulmaajaa minulla ei matsissani ollut, eikä aikaakaan mistään matsin aikana voinut seurata, koska matoilla ei ollut kelloa näkyvissä. Olo oli matsin aikana melko orpo ja sokea. Lyhyen pystykamppailun jälkeen lähdin viemään Bronwyniä alas uhrautumisheitolla, joka ei kuitenkaan aivan onnistunut ja päädyimme alas suljettuun guardiin. Bronwyn alkoi päättäväisesti avaamaan guardiani ja hetken kamppailun jälkeen päästinkin hänet suosiolla pystyyn, ja lähdin hakemaan avoimesta guardista sweeppiä. Onnistuin tekemään Sickle sweepin ja pääsin päälle. Muutaman todella huolimattoman guardin ohitusyrityksen seurauksena Bronwyn pääsi kääntymään kilppariin pariinkin otteeseen, josta päätin lopulta hakea selkäkontrollia. En kuitenkaan saanut hookkeja kohdilleen ja Bronwyn pääsi kääntymään, jolloin hän oli taas suljetussa guardissani. Tässä vaiheessa aloin kärsimään myös melko vakavista hengitysvaikeuksista ja koko kroppani alkoi mennä voimattomaksi. Minulla ei ollut mitään hajua kuinka kauan matsia oli jäljellä ja Bronwynin päättäväisesti avatessa guardiani yritin vain kiskoa häntä alas ja hakea paikkaa lopetuksille, jotta saisin matsin päätökseen. Lopulta Bronwyn sai guardini auki, jolloin yritin sweepata hänet, mutta voimani eivät yksinkertaisesti riittäneet eikä momentti ollut kohdillaan. Viime hetkillä hän ohitti guardini, mennen näin pistejohtoon 3-2. Sain guardini takaisin kohtalaisen nopeasti, mutta en kuitenkaan tarpeeksi nopeasti, sillä aika loppui. Itku kävi kurkussa, kun Anne kertoi minulle matsin jälkeen, että Bronwynin ohittaessa guardini, oli aikaa jäljellä enää alle kymmenen sekuntia.

Sain onneksi toisen mahdollisuuden semifinaalin kautta, joka käytiin siis minun ja Annen välillä. En todellakaan nauti treenikavereitani vastaan ottelusta, etenkään kun Annesta oli juuri edellisenä päivänä tullut myös uusi kämppikseni. Tein parhaani unohtaakseni ketä vastaan olin ottelemassa ja myös edellisen matsin tuottaman pettymyksen. Annella on taustaa painissa joten tiesin myös, että pystyssä minun olisi todella oltava varuillani. Tovin pystykamppailun jälkeen Anne lähti yrittämään yhden jalan alasvientiä, jonka sain kuitenkin käännettyä edukseni ja pyöräytettyä hänet selälleen ja päädyimme half guardiin minä päällä. Jostain syystä en taaskaan muistanut miten guardia ohitetaan, ja videomateriaalia jälkeenpäin katsottuani voin vain todeta, että mitä…? Käytännössä käänsin Annen kilppariin, jossa vietimmekin suurimman osan matsista minun yrittäessä hakea selkää ja lopetuksia kahden edun arvoisesti. Erään huolimattoman selänotto yrityksen jälkeen Anne sai otteen jalastani ja kippasi minut selälleen. Päädyimme half guardiin minä alla ja voimani alkoivat tässä vaiheessa olemaan jälleen lopussa. Muutaman guardin palauttamisyrityksen jälkeen päätin vain puristaa jaloillani ja pitää kiinni hänen jalastaan niin, että hän ei saisi ohitettua guardiani ja toivoin, että matsia ei olisi enää paljoa jäljellä ja että olisin edelleen eduilla johdossa. Kuten kaikki matsit, tämäkin lopulta päättyi, ja voitin yhdellä edulla saaden näin paikan finaalissa.

Finaalissa vastaani asettui taas Bronwyn ja edelliskerrasta viisastuneena tiesin, että hän on minua huomattavasti painavampi, ja että hänen sweeppaamisensa alta olisi todella raskasta joten päätin tehdä kaikkeni, jotta pysyisin päällä ja liikkeessä, ennemmin kuin kuluttaisin voimiani yrittäessäni kontrolloida häntä alta. Tovin kestänyt mattokamppailumme päättyi minun tekemään todella erikoiseen alasvientiyritykseen jonka kautta päädyin hetkeksi mounttiin, mutta ennen kuin sain tasapainoni kohdalleen, Bronwyn sai käännettyä itsensä päälle ja päädyimme jälleen suljettuun guardiin. Tällä kertaa en jäänyt roikkumaan guardiin vaan irroitin otteeni, jolloin hän nousi ja yritti ohittaa guardini minun kääntyessä kilppariin. Pian kilppariin kääntymiseni jälkeen sain hänen jalastaan otteen ja sain käännettyä itseni päälle kilppariin. Tätä seurasi erinäisiä vaihtoja kilpparista suljettuun ja taas takaisin kilppariin, minun ollessa välillä pakan päällä ja välillä alla. Ottelu päättyi kummankaan saamatta pisteitä, mutta selänottoyritykseni poikivat minulle yhteensä neljä etua, joilla voitin matsin ja otin näin myös kultaa painoluokastamme.

Tuomarin nostaessa käteni haukoin happea jo melko äänekkäästi, koko kroppani tärisi ja minua oksetti. En edes tajunnut olla iloinen voitostani, keskityin vain pysymään tolpillani. Australiassa kaikki halukkaat saavat osallistua avoimeen sarjaan ja siihen ilmoittaudutaan etukäteen samalla kun omaankin painoluokkaan ja olin avoimeen myös ilmoittautunut. Heikon olotilani ja myös sen vuoksi, että avoimeen oli ilmoittautunut vain me kolme tyttöä, eikä uusia vastuksia olisi näin ollen ollut tiedossa, päätin perua osallistumiseni avoimeen. Anne otteli avoimessa Bronwyniä vastaan voitokkaasti, lopettaen matsin upeasti kuristuksella. Kotiin tuotavaksi meille päätyi näin kaksi kultamitalia, reissu oli siis kaikin puolin kannattava ja hauskaakin oli. Tärkeimpänä asiana omalla kohdallani pidän sitä, että pääsin kisaamaan pitkästä aikaa, vasta toisen kerran sinisellä vyöllä ja ensimmäisen kerran muualla kuin Suomessa. Halu kisata ja treenata kasvoi jälleen kerran valtavasti ja tiedän kyllä mihin tulen reissubudjetistani jatkossa suuren osan sijoittamaan. Ilmoittauduin kisojen jälkihuumassa Australian Girls In Gin järjestämälle naisten leirille, joka pidetään tammikuussa 2016 Melbournessa, ja johon odotetaan osallistuvaksi ainakin 100 naista. Tämä tarkoittaa siis sitä, että palaan Australiaan viimeistään tammikuussa.

Podiumilla

Australia on kuuluisa tiukoista maahanmuuttoviranomaisistaan ja laeistaan. Kaikista yrityksistäni huolimatta joudun siis lähtemään Australiasta heinäkuun loppuun mennessä, jotta voin anoa tänne uutta viisumia maan ulkopuolelta käsin. Tonyn yrityksistä huolimatta kukaan salin jannuista ei tuntuisi olevan myöskään tarpeeksi hullu mennäkseen kanssani naimisiin, joten kansalaisuuttakaan ei ole valitettavasti tiedossa. Alburysta ja etenkin klubista täällä on tullut viimeisen 4,5 kuukauden aikana toinen kotini, treenikavereista toinen jiujitsuperheeni, ja ajatus lähtemisestä ilman tietoa takaisinpaluusta tuntuu paljon pahemmalta kuin olisin ikinä osannut odottaa. Olen kokenut viime aikoina melko valtavaa motivaatiopulaa opintojeni suhteen joka on myös yksi syy siihen, että koen tämän hetken olevan hyvä pienelle hengähdystauolle elämästäni ja opinnoistani Suomessa sekä myös oikea aika jatkaa reissaamista. Suunnitelmissani on matkata toviksi Uuteen-Seelantiin työskentelemään ja paikkailemaan budjettiani. Vielä en tarkalleen tiedä mihin päin Uutta-Seelantia sijoitun, mutta teen kaikkeni ainakin sen eteen, että pääsen myös siellä jatkamaan treenaamista. Kotia ja etenkin Fight Clubia on ajoittain todella valtava ikävä, mutta ihan vielä en kuitenkaan taida olla valmis tulemaan takaisin.


Cheers mates!
Hen Hen

Kreikasta kajahtaa - Annalle ruskea vyö!

Uutta vyötä päälle - ja samalla Kreikan eka ruskeavöinen nainen

Pari viikkoa sitten saimme iloisia uutisia maailmalta kun meidän ikiomalle Annalle myönnettiin ruskea vyö. Annahan on yksi aidoista ja alkuperäisistä Jyväskylän Fight Like A Girl -tyttöpainien perustajajäsenistä. Aikoinaan vaihtoon tullut kreikkalainen judoka kävi bjj-treeneissä kokeilumielessä, hakemassa inspiraatiota judon mattopainiin. Vuosi oli 2006, ja Fight Club sijaitsi yhä Sammonkadulla. Vuotta myöhemmin Annan palatessa Jyväskylään maisteriopintoihin tämä aloitti säännöllisemmän bjj-treenin, ja 2008 Anna kilpaili jiujitsussa ensimmäistä kertaa osallistuen sen syksyn Naamalukkoon. Kuulemma nimenomaan kisaamisen kautta Anna koukuttui brassilajiin, ja pikku hiljaa judo muuttui oheislajiksi. Suomen kilpakentillä Anna on otellut useampaankin kertaan ja kansainvälistä menestystä tuli viimeksi Abu Dhabin World Pro -kisoista Annan sijoittuessa purppuravöisissä sarjassaan hopealle.

Vielä purppuralla pari vuotta sitten

Viimeiset pari vuotta Anna on vaikuttanut Suomen ulkopuolella - toki vieraillut klubilla useaan kertaan - ja nyt lanteille kiedottiin vihdoin ruskea vyö. On meidän hyvää onnea, että näillä näkymin kreikkalaisvahvistuksemme palaa Jyväskylään syksyllä ainakin muutamaksi kuukaudeksi töiden vuoksi. Luvassa on siis kovaa vääntöä ja oppaa!

Onnittelut Annalle vyöstä ja (meille Annan) työstä!

Tiistai 9.9. Tuliaisia Saksasta

Kävin lomareissulla Berliinissä ja tulipahan kokeiltua paikallista salia yksien lukkopainitreenien verran. Paikkana oli Hilti-sisarseuramme IMAG e.V. Berlin. Valitettavasti paikalla oli todennäköisesti perjantai-illan myöhäisestä ajankohdasta johtuen vain vetäjä ja yksi kaveri. Saatiin kuitenkin oikein mukavat treenit aikaiseksi ja hauskaa oli. Edeltäviä BJJ-treeniä ehdin seurata hetken verran ja meininki vaikutti samaan tapaan rennolta kuin Jyväskylässäkin. Ehdottomasti kannattaa lomareissuillakin piipahtaa paikallisilla saleilla. BJJ-kulttuuri on siinä mielessä hienoa, että kaikkia yhdistää rakkaus lajiin, ja mihin päin maailmaa menetkin, vastaanotto salilla on aina lämmin. Eri saleilla vieraillessa saa uudenlaista näkökulmaa ja ideoita omaan painiin. Eli kannattaa aina lomalle lähtiessä pakata BJJ- tai lukkopainikamat mukaan!

Berliinin treeniseura.

Tyttötreeneissä käytiin siis läpi Berliinin-tuliaisina ikäviä/ilkeitä jalkalukkoja. Berliinin salilla on ollut ongelmana, että suurin osa treenaa BJJ:tä, jolloin jalkalukot on pienemmässä roolissa. Näin ollen kynnys lukkopainitreeneihin tuloon ja siinä kisaamiseen saattaa kasvaa. Berliinissä onkin nyt yksi treeni viikossa pyhitetty pelkille jalkalukoille. En lähde läpikäytyjä tekniikoita tässä tarkemmin kuvailemaan. Sanotaan vaan, että tyyli oli täysin erilainen kuin mihin itse on tottunut.

Kaksi maata, kaksi kotia – ei mitkään jäähyväiset

Kuten Heli jo tuossa alla kirjoittikin, on Fight Clubin tyttöpaineilla osittain uudet tuulet. Hanna sai opiskelupaikan Ruotsin Örebrosta, ja minä luonnollisesti seuraan mukana. Pari viime viikkoa on siis ollut haikeuden ja ikävän aikaa, vaikkakin elo lahden toisella puolella on ollut varsin mukavaa. Etenkin tyttöpainiporukan jääminen Jyväskylään nostaa kaipauksen pintaan. Onneksi mikään ei ole lopullista ja matka Örebrosta Jyväskylään on yhtä lyhyt kuin Jyväskylästä Örebrohon.

Kun tyttöpainit alkoivat pyöriä 2009 vuoden lopussa, ei vielä osannut arvata millaiseksi koko touhu kehittyy. Alussa meitä oli kaksi sinivyötä ja yksi allekirjoittanut valkovyö, jotka ottivat homman haltuun. Hannan muuttaessa Jyväskylään ja ekan naisille suunnatun peruskurssin myötä toiminta vakiintui osaksi Fight Clubia, ja pinkeistä Jyväskylän ”Fight Like a Girl” Clubin paidoista tuli pian koko klubin tunnusmerkki. Nyt 2014 naistreenaajien joukosta löytyvät kaikki vyöarvot aina valkoisesta mustaan, ja ennen kaikkea porukka on aivan mahtava. Ei sitä voi hehkuttaa liikaa, unelmajengi! Siksi lähteminen on vaikeaa.

Mutta on tässä jotain upeaakin: uudet vastuunkantajat nostavat päätään ja pitävät homman käynnissä! Kun Hannan opiskelupaikka varmistui, alkoi myös työ tyttöpainien jatkon turvaamiseksi. Joukosta kokeneimmat, Elina ja Heli, lupautuivat heti vastuuvetäjiksi, ja avuksi näille pyydettiin Hennariikka ja Laura. Koossa onkin loistava ydinporukka, joka varmasti vie yhdessä toimintaa eteenpäin. Minun ja Hannan vetovastuuvuosina on monesti huomannut sen, että yksin tällainen homma olisi paljon raskaampaa. Voi olla, että uusille vetäjille homma on aluksi pelottavaa, mutta ainakin tänne puolelle välittyy myös tekemisen ilo. Koko nelikko on jo tässä vaiheessa pidemmällä kuin allekirjoittanut ja Hanna vetohommia aloittaessa.

Tämä vastuunotto ei ole noussut tyhjästä. Vaikka muutama vuosi sitten ei oltu lähdössä minnekään, tiedostettiin jo silloin, että toiminnan jatkuvuuden turvaamiseksi täytyy reagoida ajoissa. Kamppailulajeissa kehittymiseen kuuluu, että kokemuksen kertyessä sitä täytyy myös opetella jakamaan, opettamaan eteenpäin. Elina ja Heli ovat jo muutaman vuoden ajan vetäneet silloin tällöin treenejä, niin tyttöpaineja kuin muitakin treenejä, joten ohjaajan saappaisiin astuminen ei tule tyhjästä. Nyt Hennariikka ja Laura puolestaan tulevat opettelemaan opettamista, joten näinkin pyritään turvaamaan tulevaisuutta.

Lahden toisella puolella minä ja Hanna ei suinkaan olla jättäytymässä Jyväskylän Fight Like a Girl Clubin ulkopuolelle. Meidän osallistuminen vaan on erilaista. Omalla kohdalla tämä vuosi on vielä reissaamista kahden kaupungin välillä, sillä työt pitävät minua vuoden ajan osittain Jyväskylässä. Lomat, viikonloppu- ja pidemmätkin vierailut Jyväskylään ja Fight Clubille tulevat olemaan osa meidän molempien elämää. Samoin olemme puhuneet Jyväskylästä Örebrohon päin suuntautuvista treenireissuista. Jo nyt suunnitteilla on yhden päivän minileiri Jyväskylässä, kun tullaan molemmat Hannan kanssa käymään syyskuun lopulla.

Meillä on nyt kaksi kotisalia: Jyväskylän Fight Club (klubi) sekä Akademi Nord (akademi). Harrastaminen on hieno asia, sillä bjj:n myötä myös Ruotsiin muuttaminen on ollut helpompaa, vaikka juuri kotisalin ja oman treeniporukan jääminen Suomeen onkin niitä haikeimpia asioita. Täällä meidät on otettu lämpimästi vastaan; paikallinen bjj-porukka on auttanut muutossa aina asunnon hankkimisesta lähtien. Salilla on mukava tunnelma ja porukkaan on ollut helppo päästä mukaan. Örebro on osoittautunut monin tavoin ”Ruotsin Jyväskyläksi”: Sijainti keskellä Ruotsia, suurin piirtein saman kokoinen kaupunki, suurin piirtein saman kokoinen hyvällä hengellä pyörivä bjj-seura, jossa treenaaminen on ennen kaikkea mukavaa. Ihan kuin olisi kotiin tullut.

Tämä blogi on perustettu aikoinaan treenaajien toiveista tyttöpainien treenipäiväkirjaksi. Elinan ja Helin kanssa on puhuttu, että pidetään blogi toiminnassa, niin hyvin kuin vaan jaksetaan. Edelleen tänne ilmestyy kuvauksia treeneistä, sen verran kuin itse kukin jaksaa ja tahtoo kirjoitella. Edelleen tänne ilmestyy kisa- ja reissuraportteja. Edelleen tänne ilmestyy ”ajatuksen virtaa” päivänpolttavista treeniasioista. Ja naisemme maailmalla – minä ja Hanna – tulevat jatkossakin kantamaan kortensa kekoon blogikirjoittelun muodossa. Jyväskylän Fight Like a Girl Club on ja pysyy ja voi erittäin hyvin. Nyt vaan också på svenska!

Jyväskylän Fight Club ei koskaan lähde naisesta, eikä nainen klubilta.

Lauran treenivuosi Espanjassa

Olen Laura, monelle fightclubilaisellekin vielä tuntematon tapaus, koska joululomaa lukuun ottamatta vietin viimeiset 10 kk Espanjan Granadassa Erasmus-vaihdossa. Vaihtohakupapereita täyttäessäni olin harrastanut brasilialaista jiu jitsua ja lukkopainia vasta muutaman kuukauden, enkä vielä edes osannut miettiä, mikä olisi Euroopan kuumin treenimesta. Eikä se tuntunut niin tärkeältä. Tarkistin kuitenkin, että hakusanalla ”bjj granada” löytyi pari osumaa. Seuraavassa pieni kirjoitus siitä, miten kävi harrastuksen kun Lentävä Kääpiö lähti Espanjaan.

Perille päästyäni ja kämpän löydettyäni laitoin sähköpostia pariin netistä poimimaani sähköpostiosoitteeseen, sillä soittaminen silloisella kielitaidollani tuntui vielä mahdottomalta. Löysin tieni yhden pienen bjj-porukan treeneihin. Vaikka en paljoa puhunutkaan, minut otettiin hyvin vastaan. Harrastajat olivat lähinnä valkovöisiä, tekniikat olivat sopivan haastavia ja treeni tuntui mukavalta. Harmillisesti tämä tiimi treenasi vain pari kertaa viikossa, joten päätin käydä kokeilemassa vielä toisessa bjj-porukassa.

Päädyin siis brasilialaisen Luis Zaraten perustamalle Dojo Zaraten (Equipe Franco Penteado/Kito Ryu) salille Granadan vieruskylään. Seurassa harjoitellaan pääasiassa brasilialaista jiu jitsua mustavöisen Ali Dinarin johdolla. Aktiivisia ja edistyneempiä kisaajia Team Zaratessa oli aloittaessani kaksi – ruskeavöinen Yusef ja purppuravöinen Nico. Lisäksi salilla kävi jokunen sinivyö ja vaihteleva määrä valkovöitä. Sali oli pieni liikehuoneisto, jonka suurista lasi-ikkunoista ohikulkijat tuijottivat. Kävin kokeilemassa pari kertaa, en ymmärtänyt paljoa ja sain pahasti selkääni. Tekniikat olivat haastavampia ja harrastajat edistyneempiä kuin aiemmalla salilla. En osannut noudattaa salietikettiä, mutta vyön sentään sidoin hyvin (kiitos mahtavan vyönsitomisvideon). Sanoivat, että treenaavat maanantaista perjantaihin joka ilta, mutta olivat juuri vaihtamassa salia ja ilmoisivat uuden osoitteen.

Oli kommunikaatio-ongelmia. Mietin että suuttuivatkohan minulle jostakin. Taisin vuodattaa Hannalle useampaan kertaan, kuinka treenaamattomuus hajottaa ja taisin haukkua koko maankin paskaksi. Opiskelen pääaineenani liikuntapedagogiikkaa, ja valitsin pari kurssia judoa, jotta pääsisin vähän useammin tatamille (tässä kohtaa peukku Espanjalle – judo on siellä osa koulujen liikunnanopetusta). Sitten sain uuden salin osoitteen vihdoin tietooni. Uusi sali oli autokorjaamoiden keskellä sijaitseva halli. Tatami oli harrastajamäärään nähden suuri, mutta muuten tilat olivat melko vaatimattomat. Sanoivat, että rakentavat pikku hiljaa parempaa. Oli aikaisia aamuherätyksiä, oli paljon liikuntaa koulussa ja vieras kieli vaati niin paljon aivotyötä että olin väsynyt koko ajan. Syksyn ajan kävin bjj-treeneissä 4-5 päivänä viikossa, mikä tuntui hyvän Suomi-rytmin jälkeen vähältä. Tosin tuossa tilanteessa en olisi jaksanutkaan enempää – paitsi sunnuntaisin, jonka espanjalaiset pyhittävät tehokkaasti lepopäivänä. Treeneissä oli kuitenkin hyvä porukka ja vaikka kuinka väsytti treeneihin mennessä, kotiin tullessa ei tarvinnut olla koskaan huonolla tuulella. Espanjalaiset puhuvat paljon, myös kesken treenien, ja treeneissä oli myös pakko oppia espanjaa.

Paco ja Maestro Ali 

Oli kylmä talvella. Treenattiin sukat jalassa viimeiseen asti, varpaat valkoisina ja kohmelossa. Joulukuuhun mennessä en ollut vielä ihan tyytyväinen treenaamiseeni, en ollut mielestäni kehittynyt tarpeeksi. Treenit olivat hyviä mutta tuntui, etten saanut kovin paljoa tekniikoista vietyä käytäntöön. Lämmin Suomi-koti houkutti. Kisa-asioiden selvittäminen tuntui hankalalta eikä kisoja ollut paljon, joten en kisannut syksyllä ollenkaan. Onneksi joulu Suomessa oli märkä ja vähäluminen, jolloin Espanjaan palaaminen tammikuun auringonpaisteeseen tuntui kuitenkin mukavalta. Lisäksi tiedossa olevat Lissabonin kisat ja siellä Jyväskylän joukkuekavereiden näkeminen olivat kivaa odotettavaa.

Kevään aikana palaset loksahtelivat paikoilleen. Aloin ymmärtää kieltä, tuntui että opin treeneissä paljon enemmän kuin ennen joulua ja hoksasin, kuinka taitava opettaja Ali todella onkaan. Ali on aikido-taustainen, perinteitä vaativa ja tarkka opettaja, joka pienestä harrastajamäärästä huolimatta opettaa paljon ja suurella sydämellä. Tuli mahdollisuus treenata joka arkiaamu, ja päätin järjestää kurssit niin, että pääsin treenaamaan välillä pari kertaa päivässä. Lisäksi tehtiin porukalla voimatreeniä ennen iltaharjoituksia. Ilmat lämpenivät ja salille alkoi ilmestyä uusia harrastajia, joiden kanssa sparratessa pääsi joskus toteuttamaankin opittuja tekniikoita. Nautin joka treenistä, ja tuntui että opin koko ajan jotain uutta. Treenisalista tuli kuin toinen koti, ja joukkueesta loistavine persoonineen ja hölmöine juttuineen kuin oma espanjalainen perhe. Tosin suurin osa harrastajista oli kotoisin jostain muualta kuin Espanjasta.

Dojo Zaraten espanjalais-marokkolais-italialais-ecuadorilais-jenkkiläis-venezuelalais-puolalais-suomalainen perhe

Synttärijuhlat

Lissabonin tammikuun kisojen lisäksi kävin keväällä kahdet pienehköt kisat Madridissa. Minua pyydettiin kirjoittamaan raporttia jo aiemmin, mutta laiskuuttani kokoan tapahtumat vasta nyt tähän. Ensimmäiset kisat olivat helmikuussa, ja koska Granadasta ei lähtenyt ketään mukaan, raahasin kämppikseni huoltamaan ja kannustamaan. Voitin ensimmäisen matsin lähinnä siksi koska kaverilla oli selkäongelmia eikä sietänyt painetta kun päädyin alussa pinon päällimmäiseksi. Toisen hävisin pisteillä ihan samaan tyyliin kuin Lissabonissa: vedin guardiin, hetken vastusteltuani kaveri tuli ohi enkä päässyt enää päälle. Harmitti tosi paljon. Omien laskeskelemieni mukaan minun olisi pitänyt olla kolmas tai saada vielä yksi matsi, mutta olin aika pihalla, järjestäjät olivat pihalla ja otti päähän. Lähdettiin viettämään mukavaa Madridin-lomaa kämppisten kanssa.

Jälkimmäiset kisat olivat toukokuussa, vain paria viikkoa ennen lähtöäni, ja sinne matkustettiin onneksi isommalla porukalla Zarate Teamista. Sain hyvin treeniä alle, tunsin kehittyneeni kevään aikana ja voitontahto oli kova. Sain omaan painoluokkaani (-64kg) kaksi muuta tyttöä. Ensimmäisen matsin voitin käsilukolla, toisen vein pisteillä ja niin voitin ensimmäiset kisani! Pääsin vielä illalla ottelemaan valkovöisten avoimeen painoluokkaan. Meitä oli viisi, mutta vain yksi tyttö ylemmästä painoluokasta kuin minä (onneksi espanjalaiset ovat aika pieniä). Pistevoitto, kuristus, pistevoitto - hienolle treenikeväälle mahtava palkinto avoimen painoluokan voitolla! Nuo kesäkuun kisat olivat siis valmistautumisen ja suorituksen kannalta parhaat kisani tähän mennessä. Nyt halu kisata lisää on kova, ja ensi vuonna aion todellakin nauttia Suomen hyvin järjestetyistä kisoista.

Equipo Franco Penteandon kisaedustus

Kaiken kaikkiaan Zarate Teamin kanssa treenailu oli opettavainen ja mahtava kokemus. Tunnelmat etenivät treenaamattomuusahdistuksesta helpotuksen kautta jopa euforiseen tilaan, jolloin joka päivä on kiva treenipäivä (paitsi se sunnuntai, jonka kiireettömyyttä opin lopulta myös arvostamaan). Oma Erasmus-vaihtoni ei ollut ihan perinteinen ”vähän opiskelua ja paljon juhlintaa”-tyyppinen kombo, ja välillä harmittikin etten saanut kovin paljoa kavereita koulusta. Onneksi tässä lajissa ei kuitenkaan tarvitse olla yksin ja pienessä tiimissä kaikki otetaan hyvin huomioon.

Tällä hetkellä kirjoittelen Norjasta, missä olen käynyt myös kevyesti rullailemassa, kun aikaa ja energiaa on töiltä riittänyt. Bjj-väki tuntuu olevan siitä mahtavaa porukkaa, että jopa tällaiset lähes kääpiön kokoiset tytöt otetaan näköjään lämpimästi vastaan eri puolilla maailmaa. Suomalaisilla vaikuttaa olevan hyvä maine bjj-piireissä ulkomailla – mennään siis rohkeasti sekaan vaan.

Granada on muuten hieno, historiaa huokuva kaupunki Sierra Nevadan vuoriston juurella ja ihan Aurinkorannikon tuntumassa. Kannattaa siis vierailla sekä itse kaupungissa että treenisalilla (Ali puhuu myös englantia). Brasilialais-espanjalaiseen blogiin pääsee vierailemaan tästä: http://dojozarate.blogspot.no/ ja Facebook-sivulle tästä: https://www.facebook.com/DojoZarate2006?fref=ts

Laura

Tiia treenireissussa

Fight Clubin tytöistä yksi jos toinenkin on ulkomailla ollessaan vieraillut paikallisilla bjj-saleilla. Ulkomailla treenaaminen antaa uutta perspektiiviä lajiin, ja tuo usein kaivattua virkistystä omiin treeneihin. Yksikätinen rosvo Tiia palasi juuri treenilomaltaan Thaimaasta, ja kirjoitti blogin lukijoiden iloksi reissukertomuksen:

"Käväisin kuukauden verran reissussa Thaimaassa, siellä treenasin Phuketin Topteamilla maailmanluokan opettajan Olavo Abreun opissa. Jo ensimmäisistä treeneistä huomasin, että salilla treenataan tosissaan, ja hyvällä fiiliksellä. Aion palata salille aivan varmasti, ja viipyä pitempään!

Syy miksi halusin lähteä hakemaan oppia oman salin ulkopuolelta, oli se että pitkän tauon jälkeen mikään ei oikein sujunut, ja en ole koskaan ollut mitenkään varma “omasta pelistä” tai siitä mitkä ovat olleet itselle vahvoja tekniikoita, koska Clubilla kaikki painii hyvin pitkälle samalla tavalla ja onnistumisen elämyksiä tulee todella harvoin. Muualla treenaaminen on mielestäni yhtä opettavaista ja tärkeää, kuin kisaaminenkin. Omat vahvuudet ja heikkoudet huomaa todella nopeasti, ja jos omalta salilta ei ole itselle sopivaa tekniikkaa löytynyt saattaa sen löytää muualta. Myös välillä tuntuu että on jumiutunut omalle mukavuusasteelle, jolla voi treenata hieman puolivaloilla. Ulkomailla treenatessa joutuu väkisinkin pois omalta mukavuusasteelta, kun toisella salilla on eri käytännöt ja joutuu skarppaamaan aivan erilailla jo alkulämmittelyissä,kun ei nyt olekaan aivan täysin varma, mitä se sensei siellä keskellä kehää huutelee.

Gin kerkesi kuivattaa treenien välissä.

Miksi sitten lähteä maailman ääriin, kun meillä täällä Suomessa on niin hyvä taso? On euroopan mestareita, on maailman mestareita ja nyt kotisaliltakin löytyy mustavöitä, jotka ovat huippuopettajia. Pakko myöntää, että helpommallahan olisin päässyt hyppäämällä bussiin, ja ajelemalla Lahteen tai Tampereelle, jossa olisin varmasti saanut laadukasta treeniä, uusia tekniikoita ja selvästi itseäni parempaa seuraa. Totuus on kuitenkin se, että Suomessa on hankalaa treenata BJJtä samalla tavalla miten ulkomailla treenataan. Ohjatut treenit ovat kahdesta neljään kertaan päivässä, ja siihen päälle kuntosali tai crossfit treeni, joihin myös on mahdollisuus osallistua.

Laskin, että viidessä päivässä minulle tuli 10 BJJ treeniä, kaksi lukkopainitreeniä ja neljä kuntosalitreeniä ja vaikka joka treenissä laittoi kaiken likoon, kroppa palautui paljon nopeammin ilman yhden yhtä proteiinilisää ja kehonhuollosta tuli pidettyä enemmän huolta. Ainoa mikä vähän jäi reissussa harmittamaan, oli ettei saanut kovaa sparria toisilta tytöiltä, salilla treenasi samaan aikaan pari sinivöistä tyttöä samoissa painoissa pyöriviä (selkeästi lyhyempiä) tyttöjä, mutta en tiedä johtuiko omasta hellästä painityylistäni huomasin istuvani prinsessana kasan päällimmäisenä.

Päivän jälkeen vaaterekki näytti tältä.

Opiskelijana olisi kyllä aikaa moiselle treenimäärälle Suomessakin, mutta luultavasti olisin kuollut jo parin päivän jälkeen, jos treenaisin samalla intensiteetillä. Myös stressitasot laskivat huomattavasti, kun ei tarvinnut miettiä missä välissä kerkeän treenata ja rekrytä treenikaverit, onko ok ja muistanko tehdä kaiken jajajajaja. Ulkomailla treenaaminen tuo myös kaivattua breikkiä arkeen, ja reissussa tuleekin tehtyä kaikkea mitä kotona ei koskaan tekisi, esim. ajaisi kolme päällä skootterilla rannalle suoraan treeneistä, tai voikkarikaupan kautta katsomaan elefantteja ja pikkuisia apinan poikasia. Myös pienet päikkärit altaalla toisten kamppailijoiden kanssa ei ole huono vaihtoehto.

Lisää kuvateksti

Ja ollaanhan me suomalaiset vähän sellaisia introvertti-perttejä, jos mennään muille saleille seminaareihin tai leireilemään, pysytään kuitenkin suht pitkälle omissa porukoissa eikä turhaan lähdetä vieraisiin jengeihin huutelemaan. Reissussa treenatessa uusia kavereita saa helposti ja on hauska nähdä, että BJJ aiheuttaa nolife-lifestyleä globaalisti. Yksi britti tuumasi, että on karkoittanut kaikki kaverinsa kotimaassa pelkillä treenipuheillaan. “Ensin alat vähän tykkäämään ja kohta huomaatkin, että olet täysin rakastunut ja paluuta ei ole!” Moni oli sitä mieltä, että oli heidän elämänsä paras päätös ikinä tulla muutamaksi kuukaudeksi Topteamille treenaamaan, kun kaikki ympärillä olevat ihmiset ymmärtää, jos sanoo ettei guardi oikein aukea ja kaikki jaksaa puhua lajista vaikka viikko tolkulla jos niikseen tulee, eikä kyllästy ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Onhan se myös kivaa vertailla kukkakaalikorvia ja rupisia, tatamin polttamia jalkoja.

Tiistain aamutreenit ja tulipallot! http://instagram.com/gabbecool

Reissussa oli huikeaa, nyt vähän aikaa parannellaan ja sitten tositoimiin kotimatolle. Katseet kohti Finnish Openeita ja seuraavaa reissua!"

Tiia