Olen nyt ollut vajaan kuukauden mustalla vyöllä, ja sinä aikana olen pohtinut vyöarvoa ja sen merkitystä monelta eri kantilta. Yritän tässä purkaa päälimmäisiä ajatuksia jonkinnäköisen puheen muodossa, sellainen kun on tapana.
Edelleen on outoa nähdä vyö roikkumassa makuuhuoneen oven päällä, oman vanhan ruskean ja Hannan purppuran vieressä. Vielä oudompaa on pukea vyö lanteille ja mennä pyörimään matolle. Olihan tämä itselle valtavan iso juttu, mustan vyön saavuttaminen. Yllättävämpää onkin ollut, miten iso juttu se on muille. Tämän voi aistia sosiaalisen median kommenteista, mutta ehkä isoin kolahdus tuli postiluukun muodossa, kun posti toi onnittelukortin toiselta naisharrastajalta: ”Kiitos kun teit historiaa!”
 |
| "You Can Do It" -kortti kolahti luukusta |
Ensimmäinen nainen Suomessa. Se on outoa. Kun aloitin bjj:n kuusi vuotta sitten, oli Suomessa tasan yksi mustavyö ja korkein naisharrastaja purppuralla. Nyt mustia vöitä on Suomessa 39, ruskea ja purppuravöisiä naisia löytyy kymmenkunta, sekä monen monta sini- ja valkovöistä naista. Lajin harrastajamäärähän on suorastaan räjähtänyt. Ja minusta on tullut kai jonkinlainen esikuva naisille. ”Jos sä voit saada mustan vyön, niin mäkin joku päivä.” Tulevaisuudessa meidän kotisalilla treenavat naiset (ja miehet) näkevät heti ensimmäisistä treeneistä lähtien koko vyökirjon. Musta vyö ei ole enää niin mystistä.
 |
| Vielä valkoisella vyöllä, 2009. (kuva: Karin Gren) |
Sain vyöni verrattain nopeasti. Minulle se on ennen kaikkea kisavyö. Kun aiemmilla vyöarvoilla on mennyt hyvin, niin on mahtavaa päästä ottelemaan niiden kaikista kovimpien kanssa. Samalla tajuan, kuinka alussa olen. Vastassa on kilpasiskoja, jotka ovat olleet mustavöisiä pidempään kuin itse olen lajia harrastanut. Nopea eteneminen vöissä ei korvaa lajin parissa käytettyjä vuosia. Pelissäni on paljon aukkoja, enkä omasta mielestäni tiedä melkeinpä mitään, mitä mustavöisenä ”kuuluu tietää”. On pakko olla röyhkeä, niin sanotusti nälkäinen nuori haastaja, jos aikoo jollain kisata kokemusta vastaan. Vähän kuin olisi uudestaan valkovöinen, matkalla ekoihin kisoihin. Luotan silti omiin mahdollisuuksini, että vyö on tullut ajallaan, ja minulla on mahdollisuus pärjätä.
 |
| Girls Only -leiri Tukholmassa 2010 |
Kisaaminen on ollut mukana kuvioissa melkeinpä alusta saakka. Tosin ensimmäinen kisa sai odotuttaa itseään kymmenen kuukautta Pohjois-Norjassa vietetyn kesän vuoksi. Sen jälkeen kisaaminen on ollut säännöllinen tapa käydä testaamassa itseään ja taitojaan. Voin nimetä matseja, jotka ovat olleet käännekohtia tiettyjen asioiden kehittymiseen. Nämä matsit ovat melkeinpä poikkeuksetta olleet hävittyjä matseja. Voittoja on kuitenkin tullut tasaiseen tahtiin. Kisaamisen ja kisoissa menestymisen salaisuus on kohdallani ilmeisesti hyvä pää ja iso koko. Hyvä pää näkyy siinä, ettei jännitys tai pelko syö kisasuoritusta. Minulle kisamatolla oleminen on samantapainen kokemus kuin aktiivisina muusikkoaikoinani esiintymistilanne. Sitä varten on harjoiteltu, tehty virheitä ja pyritty petraamaan suoritusta, jotta itse esiintyessä olisi mahdollisimman rento olo. Ja vaikka kuinka olisi harjoitellut, niin välillä niitä virheitä tulee itse esityksessä. Joskus ne vaan pystyy paikkaamaan siten, ettei kukaan huomaa niiden olemassa oloa. Ison koon hyöty on myös pakko tuoda esille, kun kyse on painoluokkaurheilusta. Kyllähän sitä isompana on usein etulyöntiasemassa ainakin voimatasojen, jos ei muun suhteen.
 |
| Jkl Fight Like a Girl Club ja joukkuekisakulta 2011 |
Treeneissä olen yleensä lauhkea lammas, iso kiltti jätti. Tämä asenne seuraa välillä kisoihinkin, joskin viimeisen vuoden aikana olen pikkuisen onnistunut tuomaan kaivattua ”kovuutta” kisasuoritukseen. On lempeästä asenteesta kuitenkin ollut hyötyäkin. Luulen, että sen vuoksi en ole oikeastaan loukkantunut missään vaiheessa uraani pahemmin. Olen melkoisen hyvä luovuttamaan ajoissa ja lepäämään tarvittaessa. Sosiaalisessa mediassa eteen tulee lähes päivittäin ”no excuses” ja muita vastaavia treenisloganeja. Kipu nähdään synonyymina kovalle treenille ja tuloksille. Oma mottoni taitaa olla päinvastainen ”kipuu, ei hyötyy”. Itsestä, niin mielestä kuin kropasta on pidettävä huolta. Joskus väsyneenä on parempi jättää treenit väliin, nukkua ja syödä hyvin, ja ottaa seuraavista treeneistä täysi hyöty levänneenä. Mielestäni lajin parissa vallitsee välillä hieman vääristynytkin käsitys siitä, että kaikki pitäisi saavuttaa heti. Kun alusta saakka voi kisata niin sanotusti suomen-, euroopan- tai maailmanmestaruudesta, niin se luo painetta menestyä koko ajan ja kaikkialla, joskus hinnalla millä hyvänsä. Tavoiteet olisi kuitenkin hyvä asettaa kauemmaksi ja olla valmis tekemään töitä niiden saavuttamiseksi. Olisihan se mahtavaa olla treeni- ja kisakunnossa vielä kymmenen, kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua.
 |
| Iloisena finaalin jälkeen, Mundials 2012 |
Minulle tämä laji on harrastus – vaikkakin vakava sellainen. Minulle tämä ei ole ammattiurheilua, ja lajikin on melko marginaalinen siihen hommaan. Se, että iso osa viikosta kuluu tatamilla pyörien, on täysin oma valinta. Se, että iso osa palkasta menee harrastukseni rahoittamiseen on niin ikään oma valinta. Vastineeksi ajalle ja rahalle vaadin ennen kaikkea hyvää mieltä ja oloa. Se ei tarkoita, että jokainen treeni olisi aina ruusuilla tanssimista ja mahtavaa, eikä sitä, etteikö pitäisi treenata kovaa. Mutta nautinnon vuoksi tätä tehdään.
 |
| Varsovassa 2013 |
Kaikista pelottavinta mustassa vyössä on sen tuoma vastuu: nyt on mahdollisuus, mutta samalla myös velvollisuus seurata kanssatreenaajia ja auttaa näitä etenemään lajissa ja vyöarvoissa. Meillä on toki aiemminkin ruskeavöisenä saanut antaa sinisiä vöitä, mutta nämä vyöt merkitään kirjoissa ja kansissa muiden nimien alle. Vaikka alussa kirjoitin mustan vyön mystisyyden hälvenemisestä, niin siihen liittyy yhä eräänlainen totuuden aura. Se ei kuitenkaan saisi olla itsestään selvyys, vyön väri ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. Omissa opeopinnoissa esiin on tullut ajatus, jonka pitäisi päteä myös kamppailulajeissa ja vyöhierarkiassa: ylemmän on aina ensin kunnioitettava alempaa, jotta kunnioituksesta voi tulla molemmin puolista. Kiitos siis Hiltin mustille vöille ja Pedro Duartelle, joka vyön minulle myönsi!
 |
| Turussa 22.2.2014, myös Ville sai mustan vyön |
Vyön saannin jälkeisenä maanantaina kisatreeneissä myös totuus löi vahvasti vasten kasvoja. Vyö ei tuonut taikavoimia, jäin edelleen lopetuksiin ja löysin itseni puolustavista positioista. Näin sen pitääkin mennä. Treenikaverien tehtävänä on osoittaa niitä aukkoja ja paikkoja, joihin minun täytyy kiinnittää huomiota. Ettei kaikkia niitä tarvitsisi löytää kisamatolla. Treenikavereiden ansiosta minulla on nyt tuo outo vyö makuuhuoneen oven päällä. Tämän lisäksi Jyväskylän Fight Club on ennen kaikkea mukava paikka treenata: sinne saa mennä sellaisena kuin on. Siksipä koko porukka ansaitsee suuren kiitoksen!
 |
| Jyväskylän Fight Like a Girl Club ja tiistain tyttöpainit 26.2.2014 |
Erikseen tahdon kiittää Jyväskylän Fight Like a Girl Clubin naisporukkaa. Miestenkin kanssa on mahtavaa treenata, mutta henkisesti oma naisporukka Fight Clubin sisällä on ollut tärkeä paikka kasvaa ja olla. Kiitos klubin tytöt ja naiset ja Elina!
Rakkaimmat kiitokset menevät tietenkin Hannalle: Jos jota kuta pitää kutsua valmentajakseni, niin se olet sinä. Yhdessä ollaan löydetty uusia juttuja niin jiu-jitsussa kuin elämässä. Tästä mennään eteenpäin!
