Polvi sanoi ruks-ruks-ruks

Minulla on ollut liikuntaharrastusten parissa ilmeisesti poikkeuksellisen hyvä tuuri, sillä en ole liiemmin loukkaantunut: salibandyssä murtui kerran pohjeluu, ihan vähän vaan, ja kuukausi kipsissä teki tehtävänsä. Capoeira-treeneissä osuneen potkun myötä sain tikit huuleen, sekin siis ihan pieni tapaturma. BJJ- ja lukkopainiuran aikana ei ole koskaan sattunut oikeastaan mitään (kop, kop, koputan puuta), mistä ei olisi selvinnyt viikon levolla. Varsin harmitonta siis tämä liikkuminen kohdallani.

Viime lauantain No-Gi Finnish Openissa jouduin kasvotusten oman kuolevaisuuden kanssa: Toisessa matsissa vastustajalla oli nilkkani kainalossaan, ja tämä yritti horjuttaa tasapainoani jaloillaan. Liikkeessä oikea sääreni kääntyi hieman sisäänpäin, polven ulkosyrjässä muljahti, ja kuului pahaenteinen ja varsin kova ruks-ruks-ruks, ilmeisesti katsomoon saakka. Kipua en varsinainsesti tuntenut, taisin kuitenkin huudahtaa säikähdyksestä, samoin vastustajani. Tämän seurauksena sekä minä että vastustajani hypättiin toisistamme irti ja lopetettiin matsi. Tuomari katsoi minua ja kysyi ”mitäs nyt?” Vastasin tyyliin ”kai se oli tässä, kun kerta huusin.” Niinpä vastustajan käsi nostettiin pystyyn ja tilastoihin kirjattiin voittotavaksi injury.

Seurakaveri talutti matolta pois, sillä jalalle varaaminen aristi hieman parin askeleen jälkeen, ja kisalääkäri tulikin heti paikalle jäiden kanssa. Siispä jalka ylös ja jäihin. Kipua ei edelleenkään tuntunut, eikä polvi alkanut turvota, oli vain vähän jäykän oloinen. Lääkäri tutki polven, ja totesi sen tuntuvan varsin stabiililta. Kotimatkalle sain jäitä mukaan ja sain varattua ajan lääkäriin seuraavalle aamulle. Nyt polvi on tutkittu käsin toisen kerran ja alustava diagnoosi on, ettei mitään ole mennyt rikki. Polvi ei edelleenkään turpoa ja se tuntuu stabiililta; jos jossain on vikaa, niin todennäköisesti ulommassa kierukassa, sillä se oli ainoa hieman aristava kohta polvea väänneltäessä ja käänneltäessä. Ohjeena on nyt kaksi viikkoa treenitaukoa, sekä muuta liikkumista kivun sallimissa rajoissa. Jos sen jälkeen tuntuu oudolta, niin sitten ortopedille ja jatkotutkimuksiin. Olen siis varsin toiveikas!

Samalla kuitenkin päässä on pyörinyt jos jonkinlaisia ajatuksia: Jos mitään ei kerta mennyt rikki, niin lopetinko ottelun ihan turhaan? Olisin päässyt ottelemaan avoimeenkin, olisiko pitänyt mennä edes siihen, kun polvi ei alkanut turvota? Olenko ihan liian nössö, kun en jatkanut sankarillisen haavoittuneena maaliin saakka? Kovat jätkät olisivat otelleet loppuun saakka ja tietysti vielä voittaneet.

Kaiken pähkäilyn keskellä vastaus kaikkiin edellisiin kysymyksiin on edelleenkin ei. Olen sivustaseurannut liian monta tapausta (usein polviin liittyvää), joissa ensin ”ei sattunut mitään” ja sitten jatkon seurauksena ”sattui kaikki”. Nyt näyttäisi siltä, että kahden viikon päästä pääsen takaisin treenimatolle: ei pitkää treenitaukoa, yhtään suunniteltua kisaa ei jää väliin ja pääsen treenaamaan niihin kunnolla, pääsen vetämään syksylle sovitut leirit, en tarvitse sairaslomaa, elämä jatkuu niin kuin ennenkin.

Lajia on itsellä takana vasta kuusi ja puoli vuotta, mutta niiden vuosien aikana oma kehitys on ollut nopeaa ja menestys huimaa. Uskallan väittää, että yksi syy tähän on edellisen pähkäilyn tapainen, kamppailupiireissä vähän lammasmaisena pidetty luonne. Treeneissä harvoin skrämblään ns. loppuun saakka, jos epäilen jonkun paikan olevan vaarassa loukkaantua. Saan siitä välillä huutia, ja toki loppuun saakka taistelu tilanteissa kuuluu harjoitteluun. Mutta on tässä luonteessa hyväkin puoli: kun niitä isoja loukkaantumisia ei ole ollut, ei ole ollut niistä johtuvia taukoja, on päässyt treenaamaan ja kisaamaan ehjänä. Sitä myötä on tullut myös niitä tuloksia.

Vahinkoja tietysti sattuu, tekevälle ainakin. Silti hyvä tuuri kohdallani näyttää jatkuvan (kop, kop jälleen). Toki täytyy odotella nyt se pari viikkoa ja katsoa tarina loppuun saakka, polvi ei tunnu täysin normaalilta. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin, että lauantainen ruks-ruks-ruks oli vain paljon melua tyhjästä. Vaikka tuli tappio, niin parempi näin. Harmittaa, ettei päässyt avoimeen, mutta onneksi kyseessä ei ollut kisakauden tärkein koitos. Nyt voin keskittyä pari viikkoa kehonhuoltoon ja saada jäkissä olevaa oikeaa puolta kropasta auki. Sen jälkeen treeni- ja kisa-arki jatkuu tavalliseen tapaan. No pain, only gain!

Sain kämppikseltä kaksi kaveria lainaan pariksi viikoksi. Näillä mennään.

ps. Myös varsinainen kisaraportti tulee pian, samoin kuin raportti lauantain Kuopio Fight Nightista, jossa Helillä oli elämänsä kolmas vaparimatsi.

Tiistai 25.9. sekä sunnuntai 30.9. - Kropat kuntoon!

Painiminen kuormittaa kroppaa, kovasti. Fakta on myös, että miehet tuppaavat olemaan vahvempia, jolloin naisten on hankalaa saada kevyttä treeniä sekatreeneissä. Tämän lisäksi päänvaivaa tuottavat (ainakin treeninvetäjän kuin myös kanssatreenaajan näkökulmasta) erittäin liikkuvat nivelet, joita sitten väännellään mitä ihmeellisimpiin positioihin. Nivelet ja etenkin niska ovat kovilla jatkuvasti. Voimaakin olisi hyvä olla.

Tämä kuva ei liity suoraan näihin treeneihin, mutta sopii tähän yhteyteen kuin Emmi jumppapallon päälle.

Tämän viikon teemana meillä oli kehonhuolto. Tapoja on monia, ja tärkeintä olisi oppia kuuntelemaan omaa kroppaa, milloin ja millaista huoltoa se kaipaa. Pyydettiinkin paikalle asiantuntija meitä neuvomaan: Liikemies Ossi Valpio (kansanomaisesti voisi kai sanoa liiketerapeutiksi). Olen itse ollut Ossin hoidettavana viiden vuoden ajan, siitä lähtien kun tämä vielä opiskeli alaa. Viiden vuoden aikana oma lajini on vaihtunut capoeirasta painiin, ja Ossi on valmistunut hierojaksi ja opiskellut eteenpäin ihmiskehon ihmeelliseen maailmaan. Paini ja sen vaikutus kropalle on ollut esillä aina tavatessa, ja päädyttiin lopulta pitämään tämän viikot treenit Ossin johdolla.

Ossin lähestymistapa on ns. FMS -systeemi. Lähtökohtana on seitsenosainen testi, jolla tarkkaillaan kehon liikkuvuutta, liikeratoja ja tasapainoa sekä etenkin kehon symmetrisyyttä. Eli toisin sanoen ns. puolieroja. Tämän lisäksi testillä etsitään myös mahdollisia kipuja kropassa. Jos kipuja on - vaikkapa vihlontaa ja säteilyä hartiassa - kropan luonnollinen toiminta häiriintyy kun se pyrkii liikkumaan siten, ettei kipua syntyisi. Tämä johtaa usein kierteeseen. jossa pikkuhiljaa koko tyyppi on kireä - fyysisesti ja henkisesti :) - ja lihakset ja liikeradat eivät toimi normaalisti. Kivuista on siis päästävä eroon, eikä ylipäätään kannattaisi tehdä liikkeitä, joiden aikana kipua esiintyy. Oman kropan kuuntelussa kivun tunnistaminen on siis ensimmäinen askel onneen.

Viime tiistaina tehtiin kaikille tytöille testi. Tämän pohjalta jokainen sai omalle kropalle suunnattuja harjotteita, joiden tarkoitus on parantaa liikkuvuutta ja tasapainoa. Kroppaa pitää kuunnella näissäkin harjotteissa: jos toinen puoli tuntuu vaikeammalle, kireämmälle jne., on sitä treenattava enemmän. Tämän lisäksi Ossi neuvoi erilaisia itsehierontamenetelmiä, joiden avulla hoitaa lihasjumeja ja jäykkyyksiä, myös mahdollisia kiputiloja. Näillä voi myös korvata monia venytyksiä.

Testeissä pystyi myös hieman näkemään, miten paini vaikuttaa kroppaan. Monella guardin pelaajalla on kireät lonkankoukistajat ja nivuset ja ns. sokeat pakarat. Itse kuulun tähän joukkoon, ja samaa ongelmaa on monella istumatyötä tekevällä. Pakaran lihakset eivät enää muista miten ne toimivat. Kropan kiertoharjoitukset sekä keskivartalon aktivointiin liittyvät harjoitteet koskettavat kaikkia.

Pointti on siis se, että jokainen sai välineitä ja harjotteita oman kehon huoltoon, ja samalla vetäjät, eli minä ja Hanna, välineitä treenien vetoon ja valmentamiseen. Henkilökohtainen tavoitteeni on, että ihmiset oppisivat tunnistamaan milloin koskee, pitäisivät itsensä kunnossa ja kehon hallinnan (ja symmetrian) parantuessa myös turhat loukkaantumiset jäisivät pois. Kun keho on saatu toimimaan paremmin, haastetaan sitä pikkuhiljaa painoilla ja muulla. Mutta muuten lähtökohtana on "lasten leikki".

Yhteistyö Ossin kanssa jatkuu. Projekti "Jyväskylän Fight, Train and Care Like a Girl" on alkanut. No, projektille voi antaa jonkun muunkin nimen, mutta aloitetaan tällä :D.

Tykkään taputtaa

On parikin syytä, miksi ajattelin kyseisen asian aukikirjoittamisen olevan paikallaan. Kun kyseessä on urheilulaji, tapahtuu lajissa loukkaantumisia silloin tällöin. Vahinkoja tietty aina sattuu, mutta loukkaantumisia voi yrittää estää mm. lajia tukevalla oheisharjoittelulla, hyvällä lämmittelyllä ja oikealla lajitekniikalla. Tuntuu kuitenkin, että yksi iso ennaltaehkäisytapa on asenne: tässä lajissa siihen kuuluu ajoissa taputtaminen.

Harva suomalainen treenaa jiu-jitsua tai lukkopainia ammatikseen. Vaikka kyse on itselle vakavasta harrastukselta, menee oma terveyteni etusijalle. Ei kai siinä ole mitään järkeä, jos on jatkuvasti telakalla treeneistä, ja sen lisäksi ehkä sairaslomalla. Kisoissa voi ja täytyykin tähdätä voittamiseen, mutta jonkinlainen itsesuojeluvaisto olisi hyvä olla olemassa. Kivempi sitten vanhana elellä kun niveliä ei ole vedetty yli liian montaa kertaa. Saati sitten, että voisin treenailla vielä kymmenen, kahden-, kolmen- tai neljänkinkymmenen vuoden päästä.

Häviäminen kuuluu kamppailulajiin siinä missä voittaminen. Yksi klubin miehistä totesikin, että loukkaantumiset vähenivät olemattomiin ja painiminen muuttui kivaksi siinä vaiheessa, kun oppi tietämään milloin on voittanut ja milloin hävinnyt. Jos treeneissä on mukana liian iso ego, eikä häviäminen ole vaihtoehto, rikkoo itsensä melko nopeasti. Jos aina taistelee tilanteet loppuun kivun äärirajoille saakka, niin ennemmin tai myöhemmin napsahtaa. Seuraa tauko ja kuntoutus, joka voi viedä viikosta kuukausiin. Ajoissa taputtamalla voi saman ajan käyttää treenaamiseen, vaikkapa nimenomaisen lopetuksen puolustamisen tai koko tilanteen välttämisen harjoitteluun. Tämä pätee etenkin treeneissä, ja ainakin omalla kohdallani myös kisoissa.

Tuntuu, että tyttöjen kohdalla ajoissa taputtaminen on vielä tärkeämpää. Ensinnäkin tyttöjen nivelet ovat usein yliojentuvia, mutta kuluvat silti joka kerta kun niitä vedetään tietyn pisteen yli. Toiseksi treenikaverina on usein mies, ja on vaan fyysinen fakta, että miehet ovat voimakkaampia ja räjähtävämpiä. Vaikka itse olen melko isokokoinen tyttö, treenannut nelisen vuotta (eli jonkin verran kokenut), niin loukkaantumisriski on suuri etenkin vasta aloittaneiden miesten kanssa painiessa. Neljän vuoden treenihistoriani aikana en ole pahemmin loukkaantunut (koputan puuta), ja luulen, että se johtuu omasta itsesuojeluvaistosta. Alussa olin suht tyhmä, ja taisi käsikin olla muutaman treenin jälkeen kipeä, mutta aika nopeasti oma asenne muuttui. Taputan ajoissa ja taputan paljon. Joissakin treeneissä en ehdi muuta tehdäkään. Toisaalta olen saanut treenailla tauoitta - tai ainakaan tauot eivät ole olleet loukkaantumisista johtuvia - eikä minun ole tarvinnut liiemmin taputella kisoissa.

Klubilla on kiva treenailla sekä naisten että miesten kanssa. Painikaverit on keskimäärin järkeviä, ja jos vauhti tuntuu liian kovalta, niin siitä kannattaa sanoa kaverille. Ja sitten voi tietty taputtaa.

Olen Venla ja tykkään taputtaa.