Uudenlainen lähestymistapa omaan harjoitteluun

Harrastin seitsemän vuotta salibandya kilpailumielessä. Paikkakunnan vaihdon myötä laji vaihtui amerikkalaiseksi jalkapalloksi, jonka parissa vierähti viisi vuotta. Seuraava kaupunginvaihdos saatteli minut lukkopainin ja brasilialaisen jiu-jitsun pariin. Kaikki harrastuksiani yhdistää vakava suhtautuminen, halu pärjätä ja kehittyä sekä armoton harjoittelu. Periaatteenani on ollut ehdottomuus itseni suhteen. Treenien väliinjättämiselle ei ole juurikaan hyviä syitä, liikkumattomuus on laiskuutta ja väsymys on merkki huonosta kunnosta, joka vaatii ehdottomasti enemmän ja kovempaa treenaamista. Olen heittäytynyt jokaiseen harrastamaani lajiin mukaan täysillä ja uhrannut niiden harjoittelemiseen ja ajattelemiseen valtavasti aikaa ja energiaa.

Olen ollut lajeissani hyvä. En se kirkkain tähti, mutta hyvä kuitenkin. Pärjäämisestä ja kehittymisestä huolimatta minua on vaivannut koko ajan riittämättömyyden tunne ja pieni levottomuus siitä, etten tee tarpeeksi. Fysiikan parantuminen on ollut huomattavaa, mutta silti riesana on ollut jatkuva pienten vammojen kierre, jonka ovat katkaisseet aina välillä muutamat suuret ja pitkää kuntoutumista vaativat loukkaantumiset. Usein tavattuja tuttavuuksia ovat olleet myös turhautuminen lajiin ja omaan itseen, kyllästymisen tunteet sekä harjoittelun ajoittainen epämielekkyys. Kehon kokonaisvaltainen, pitkäkestoinen väsymys ei sekään ole vierasta.

Tehokas harjoittelu, kokonaisvaltainen kehittyminen, suorituskyvyn maksimointi ja lajissa menestyminen ovat aina kiinnostaneet minua valtavasti ja olen tankannut valtavasti erilaisia harjoitteluoppaita, treenipäiväkirjoja ja keskustelupalstoja tiedonnälässäni. Olen käynyt harjoittelemassa eri lajien osaajien kanssa ja kysellyt treenivinkkejä kokeneilta harrastajilta. Olen kokeillut erilaisia punttiohjelmia, käynyt kehonhuollon tunneilla, loikkinut, spurttaillut ja joogannut. Keho on muuttanut muotoaan ja olen oppinut uusia asioita, mutta silti minusta on tuntunut että toteuttaessani varsinaista ”juttuani” eli kilpaillessani en ole saanut itsestäni kaikkea irti. Olen juossut hiestä märkänä ja ponnistellut voimain takaa, mutta silti jotain on jäänyt uupumaan. Vuosikausia olen käyttänyt tähän lääkkeeksi kovaa harjoittelua. Päättelymalli on ollut seuraava: ”en onnistunut torjunnoissa/blokeissa/alasviennissä” → ”olen harjoitellut liian vähän/huonosti/väärin/kevyesti” → ”minun pitää harjoitella enemmän/paremmin/kovemmin”.
Muistan kuulleni mantran yksi-lepopäivä-viikossa lukemattomia kertoja ja muistan myös toteuttaneeni sitä lepäämällä ”kevyen” lajiharjoituksen ja ”palauttavan” lenkin muodossa. Monesti olen tuskaillut ajanpuutetta yrittäessäni sovittaa kaikki treenini iltavuoroviikolle ja pinnistellessäni ehtiäkseni yövuoroon suoraan treeneistä. Missään vaiheessa mielessäni ei ole käynyt se, että 2-3 kertaa päivässä harjoittelevat lajihuiput eivät välttämättä käy töissä. Mitään ongelmaa minulla ei näiden asioiden kanssa ollut vuosikausiin; olen harjoitellut kovaa, paljon ja raskaasti. Kovien ja raskaiden harjoitusteni jälkeen olen käynyt töissä ja sen jälkeen olen mennyt luennolle. Tämä onnistuu kyllä ja monesti tällaisesta suorittamisesta saa jopa kiitosta ja ihailua osakseen.

Viimeisimmät lääkärivisiitit ja karu totuus nivelten kulumista ovat ajaneet kuitenkin miettimään treenaamisen ja levon suhdetta ja viimeisen seitsemän kuukauden aikana olenkin toteuttanut uudenlaista harjoittelutapaa:

Vähemmän on enemmän
Suurin työmaa ja kaikista haastavin osuus on ollut oma pääkoppa, joka on asennoitunut 14 vuoden ajan täysillä tekemiseen, rajojen ylittämiseen ja tekosyiden vihaamiseen. Tämä työmaa on edelleen auki ja vaatii paljon aikaa ennen kuin työkalut saadaan sen osalta pakettiin. Alku on kuitenkin vaikeudestaan huolimatta ollut lupaava eivätkä konkreettiset tuloksetkaan puhu tämän projektin turhuuden puolesta.
Alkutilanne on ollut siis mahdollisimman kovaa treenaava nuori nainen, joka kärsii erinäisistä kulumista ja pikkurenkoista. Tavoitteena on ollut tehdä asioita kovaa ja paljon. Viikkoon on mahdutettu lajitreenit, tukevat oheistreenit sekä palauttavat treenit. Sen ohella on käyty koulussa ja töissä. Käytännössä tämä tyyppi on ollut kohtuullisesti lajissa pärjäävä, hieman kireä ja itseensä tyytymätön sekä uupunut. Uupumus on ollut hitaasti hiipivä seuralainen, jonka olen tulkinnut huonoksi kunnoksi, hetkelliseksi lihajäykkyydeksi tai huonosti nukutun yön seuraukseksi.

Iso tälli niskaan, kaula- ja rintarangan magneettikuvat ja kirurgin lausunto olivat liikkeellepaneva tekijä uuden mentaliteetin ja harjoittelutavan etsimiseen. Aloin käydä läpi omia lajiharjoituksiani ja mietin mitä kustakin lajiharjoituksesta saan. Huomasin pian osan harjoituksista ”menneen ohi” eli en välttämättä muistanut mitä olin tehnyt treeneissä. Usein kävin viikon kaikki ohjatut vuorot läpi ja siihen päälle nujusin kaikilla sparrivuoroilla koska ”pitää harjoitella”. Liian monesta treenistä on kuitenkin puuttunut ajatus ja on tullut painittua vaan sen vuoksi, että niin kuuluu tehdä. Tavoitteena on ollut lähteä vähentämään niin sanotun turhan treenin määrää ja kasvattamaan käytyjen treenien laatua.
Tämä on tarkoittanut käytännössä sitä, että olen kirjoittanut itselleni esimerkiksi kuukausikohtaisen ohjelman, joka ei sisällä treenimääriä vaan ajatuksia siitä mihin haluan keskittyä ja mitä minun tulee parantaa suorituksissani. Ennen treeneihin lähtöä olen koittanut orientoitua hetken näihin asioihin eli olen vaikkapa etukäteen päättänyt keskittyä treeneissä alta pelaamiseen tai sveeppien hakuun. Aina nämä suunnitelmat eivät toteudu konkreettisesti harjoituksissa, mutta pää ja sen mukana myös kroppa ovat eri tavalla mukana tekemisessä ja treenit saavat enemmän merkitystä. Jos sparrivuoropäivänä olen tuntenut itseni väsyneeksi tai en ole ollut erityisen keskittynyt painimiseen, olen jättänyt menemättä kyseisiin treeneihin. Tämä uusi ajattelumalli on tuonut tehokkuuden tuntua lajiharjoituksiin ja auttanut analysoimaan omaa painia uudella tavalla. Välillä olen korvannut varsinaiset lajitreenit tiettyjen kavereiden kanssa toteutetulla täsmäharjoittelulla, joka useimmiten on tarkoittanut eläväistä tehtävädrillailua pienemmällä intensiteetillä ja isommalla ajatuksella.

Tämä ei toki tarkoita sitä, että harjoitusmääräni olisivat romahtaneet minimiin tai etten olisi halukas treenaamaan myös ”kovaa”. Pyrkimykseni on ollut siis karsia niin sanottua turhaa tekemistä ja laittaa enemmän panoksia oikeiden asioiden tekemiseen. Tämä on tarkoittanut hieman karsiutunutta viikottaista treenituntimäärää ja paljon karsiutunutta turhan vääntämisen määrää. Turhalla vääntämisellä tarkoitan itselleni tyypillistä jääräpäistä ongelmanratkaisua, jossa kovuus ja vauhti on korvannut ajattelun ja rauhallisuuden.

Kevään aikana pääsin välillä lipsumaan tästä uudesta, uljaasta suunnitelmastani ja painoin täyttä päätä kohti uusia harjoituksia vaikka vanhat painoivat vielä jaloissa. Onneksi uusi ajatusmalli on kuitenkin rakentumassa ja nämä hetkelliset ylilyönnit harjoittelun suhteen loppuvat lyhyeen. Kesä toi kuitenkin mukanaan totaalisen stopin vanhalle mallille: kesätyö Pohjois-Norjan perukoilla ei tarjoa juurikaan mahdollisuuksia lajiharjoitteluun ja oheisharjoitteluakin rajoittavat vaihtelevat työvuorot. Niin joo, ne työvuorot muuten vaikuttavat harjoitteluun ja palautumiseen. Jännä juttu huomata, ainakin itselleni on ollut. Kevään kisaputki oli intensiivinen ja painiton kesä on sille hyvää vastapainoa. Kroppa saa kaipaamaansa lepoa ja myös pää pääsee lomailemaan painimisesta ja kilpailemisesta.
Kesätavoitteenani on ollut kehon kuunteleminen ja treenien suhteuttaminen päivän olotilaan. Tässä onkin ollut haastetta kerrakseen, mutta olen opetellut erottamaan esimerkiksi laiskuutta oikeasta väsymyksestä. Yllätyksekseni olen saanut huomata, että kroppa ei olekaan veltostunut vaikka treenimäärät ovat olleet hyvinkin vähäisiä ja treenien kesto lyhyehkö. Sen sijaan olen pitkästä aikaa kokenut saaneeni treeneihin potkua eli tekeminen on sujunut hyvällä sykkeellä, innokkaalla mielellä ja kovalla intensiteetillä. Olen ainoastaan päästänyt irti treeniaikatauluista ja tietyistä ”pakollisista” treenimuodoista ja pyrkinyt tekemään kunakin päivänä sitä mitä on tehnyt mieli sen mukaan miltä kroppa on tuntunut. Hyvin monena päivänä olen syönyt hyvin, lukenut kirjaa, ottanut muutaman valokuvan ja käynyt ehkä kävelyllä. Keho tuntuu palautuneelta ja hyvinvoivalta. Käytännössä treenit ovat koostuneet loikkaharjoituksista, maastovaelluksista, kahvakuulailusta ja pilates-henkisestä keskivartalojumpasta.

Kesäähän ei jatku enää montaa viikkoa ja paluu painimatolle on pian edessä. Treenimäärät tulevat taas kasvamaan ja kilpailuita alkaa ilmestyä jälleen kalenteriin. Aion kuitenkin jatkaa tällä linjalla ja katsoa millaisia tuloksia saan aikaiseksi. Jos tulen pyöritellyksi pitkin tatamia ja alan jäädä treeneissä alakynteen teen selvästikin jotain väärin ja treenitapaa tulee säätää uudelleen. Toistaiseksi tämä kehon kuunteluun keskittyvä, laadukkaaseen treeniin ja ennen kaikkea lepoon panostava toimintatapa tuntuu hyvältä ja vähän pelottavaltakin. Pelottavalta siksi, että se poikkeaa entisistä tavoistani niin paljon, mutta hyvältä siksi että keho saa lepoa ja rasitusta sellaisessa suhteessa, että toimintakyky ei kärsi väsymyksen vuoksi.
Tekosyy-ajattelusta luopuminen on ollut haastavaa, mutta kovin antoisaa. Ennen ajattelin, että työnteko on vain tekosyy olla treenaamatta kovaa, mutta vuosien armottoman treenin yhdistäminen erilasiin vuorotöihin on ollut todella kuluttavaa. Töissä käytetty aika on pois paitsi treenistä myös siitä kuuluisasta levosta. Ammattiurheilijat harjoittelevat 2-3 kertaa päivässä, mutta eivät käy välissä 8 tuntia töissä ja käytä työmatkoihin tuntia. Vaikka työ itsessään ei olisi fyysisesti kuluttavaa, vie se aikaa jota kovaa harjoittelevan pitäisi voida hyödyntää lepäämiseen ja palautumiseen. Myöskään pysyvät vammat eivät ole tekosyitä vaan valitettavia tosiasioita, jotka tulee huomioita harjoittelussa ja pelitaktiikan luomisessa mahdollisimman hyvin. Väsymys ei ole tekosyy vaan merkki siitä, että kropalle pitää antaa aikaa palautua ja päälle aikaa nukkua. Tämän ymmärtäminen on ollut minulle avartavaa ja olen oppinut olemaan armeliaampi itselleni. Pelkäsin sen johtavan ”pehmenemiseen” ja laiskistumiseen, mutta koen saaneeni pikemminkin uutta viisautta ja malttia. Kuten jo totesin, työ ei ole tehty vaan vasta lupaavassa alussa. Harjoitteluahneus meinaa edelleen hiipiä pintaan ja pelko osaamisen häviämisestä kalvaa ajoittain. Pyrin kuitenkin kohti positiivisempaa ajattelutapaa, jossa urheileminen perustuu suorituspakon sijaan aitoon haluun ja jaksamiseen.

Uimari Eetu Karvonen kommentoi haastattelussaan hyvin samaa aihetta:
"Omalta uralta löytyisi monta asiaa, jotka olisin jälkikäteen tehnyt toisin; lähinnä painottaisin oman kehon antamien merkkien kuuntelua ja seurantaa, jotta kehitystä todella tapahtuu. Itse olen viettänyt suurimman osan urastani ylikunnossa tai kipeänä ja olen nähnyt monien muidenkin urheilijoiden kaatuvan ajatusmalliin, jossa treenimääristä ja kovuudesta tulee tärkeämpi tavoite kuin kilpailusuorituksesta. Suorituskyvyn eri osa-alueita ei voi erottaa ja kaikkia niitä on kehitettävä tasaisesti. Pelkkään harjoitteluun panostaminen ei riitä, sillä samalla levon, lihashuollon, ravinnon ja psyykken hoidon on parannuttava, muuten haluttua tulosta ei saavuteta. Harjoittelu hoituu itsestään motivoituneella urheilijalla, mutta muut asiat on helppo unohtaa. Kuntoilijoille suosittelen aina valmentajan (personal trainerin) palkkaamista, joka pystyy opettamaan oikeat suoritustekniikat oli laji mikä tahansa. Etenkin uinti harrastuksena helpottuu huomattavasti kun oikeat tekniikat ovat hallussa. Lisäksi oman lajin löytämiseen kannattaa panostaa koska liikkumisen kuuluu olla kivaa ja nautinnollista. Minulle urheileminen vain terveyssyistä tai kalorien polttamiseksi (sisällä cross trainerilla) on aivan älytöntä!” (Eetun superfood-teemainen haastattelu kokonaisuudessaan: http://cocovishop.com/fi/blogi/entry/urheilija-ja-superfoodit-uimari-eetu-karvonen)
Fyysiseen vointiin liittyvien oivallusten lisäksi olen kokenut kasvua myös henkisellä puolella ja kevään kilpailusuorituksissa tämä näkyikin rentoutena ja varmuutena (ja jopa muutamana mitalinakin). Tämä jääköön kuitenkin toisen kirjoituksen aiheeksi.

Hyvää loppukesää, kovaa treeniä, hyvää syömistä ja runsasta lepoa kaikille!