Down under BJJ stories part I

Hennariikka kirjoitti muutaman sanan Down Under:

Hennariikka edustaa Down Under

Jo suunnitellessani hakevani vaihtoon tarkistin ensimmäisenä, että vaihtokohteestani löytyisi klubi, jossa voisin treenata Jiujitsua vaihdon aikana. Klubi onneksi löytyi kohteesta johon eniten halusin, josta huojentuneena päätin laittaa hakupaperit menemään Australian Charles Sturt Univeristyn Albury-Wodonga kampukselle. Hieman yli vuoden päästä tästä sain vihdoin pakata gin rinkkaani ja aloittaa matkani kohti Australiaa. Saapuessani Alburyyn jouduin ikäväkseni toteamaan, että matkaa kampukselta salille on päälle kymmenen kilometriä, eikä kaupungin sisäinen julkinen liikenne todellakaan toimi. Tiedustelin vaihtoehtojani kulkuvälineen suhteen yliopiston henkilökunnalta, ja vaihtoehdoikseni paljastuivat joko auton ostaminen tai polkupyörä. Ensimmäinen vaihtoehto olisi tietysti tullut hieman turhan hintavaksi, puhumattakaan vasemmanpuoleiseen liikenteeseen totuttelusta, joka olisi aiheuttanut minun kuskintaidoillani vieraassa kaupungissa välittömän turvallisuusriskin. Päädyin siis jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja löysinkin sattumalta lainaksi ilmaisen ja toimivan polkupyörän. Australian helmikuiset loppukesän helteet tekivät tästä matkustusmuodosta aluksi hieman tukalan, etenkin kun sen yhdisti treenaamiseen salilla jossa ei ole ilmastointia. Mutta treeneihin oli päästävä, nesteytyksestä huolehdittava ja melko nopeasti myös kroppani alkoi tottumaan lämpöön ja lämpötilakin syksyn tullen viilenemään.

My ride

 Albury-Wodonga Brazilian Jiujitsu on pieni klubi joka toimii Alburyn Synergy Training Centren tiloissa Etelä-Alburyssä. Klubin pääohjaaja on Tony Morris, joka on aloittanut Jiujitsun treenaamisen vuonna 1995 ja saavuttanut mustan vyön vuonna 2008. Tonyn lisäksi klubilla on kaksi muuta mustavyötä, Luke ja Nick, joista Luke osallistuu myös treenien vetämiseen melko aktiivisesti. Ensimmäisenä kysymyksenä salille saapuessani Tony kysyi minulta, että treenataanko kotisalillani Gracie jiujitsua vai Machado jiujitsua. Kysymyksestä kovin hämmästyneenä vastasin epävarmaan sävyyn, että luultavasti se on sitä Gracie jiujitsua, kun en minkään sortin Machadosta ollut siihen mennessä kuullutkaan, mutta Gracie kuulosti tutulta. Klubilla treenaa noin 25 aktiivista jäsentä, ja treeneissä osallistujamäärä vaihtelee 5-20 välillä. Ohjatut treenit ovat kahdesti viikossa, joiden lisäksi lauantaiaamuisin on open mat, jossa onneksi on myös yleensä kiitettävän paljon porukkaa. Minun lisäkseni salilla treenaa aktiivisesti vain yksi tyttö, Anne, joka on myös sinivöinen ja vieläpä samassa painoluokassakin kanssani. Melko hyvä sattuma, tai niin kuin Anne sanoi, jiujitsu jumalat vastasivat hänen rukouksiinsa.

Treenien vähäinen määrä viikossa harmitti minua aluksi kovasti, ja harmittaa se kyllä edelleen. Tutustuttuani paremmin salin jannuihin olemme käyneet myös silloin tällöin pienellä porukalla ylimääräisissä treeneissä tekemässä omia tekniikkadrillejä ja sparria, aina kun vain saamme salin ovet auki ja pojat omilta elämänkiireiltään kerkeävät kanssani treenaamaan. Treenaaminen täällä on kovin erilaista kaikin puolin. Treenit eivät ole kovin organisoituja tai etukäteen suunniteltuja, mutta peruskaavalla alkulämmöt-tekniikka-sparraaminen mennään lähestulkoon joka treeneissä. Opetuksen laadussa sinänsä ei ole mitään vikaa, tekniikat ovat toimivia ja niitä hiotaan jokaiselle sopivaksi ohjaajan avustuksella niin kauan, että tekniikka toimii. Se tietynlainen tekniikoiden drillaaminen ja toistaminen kuitenkin uupuu, minkä vuoksi hyvätkin tekniikat pääsevät unohtumaan ennen kuin niitä varsinaisesti kykenee omaksumaan. Tunnelma salilla on kuitenkin mahtava ja onneksi myös rennonletkeä, jonka vuoksi olen salilla alusta asti tuntenut oloni kotoisaksi. Annen työn liikkuvan luonteen vuoksi hän joutuu matkustelemaan melko paljon, jonka vuoksi olenkin siis suurimman osan ajastani täällä treenannut ja sparrannut miesten kanssa. Salin jannut ovat uskomattoman mukavia tyyppejä, ja ainakin omien kokemusteni perusteella se vaikuttaisi maailmanlaajuiselta ilmiöltä, että tämän lajin pariin löytävät mitä erikoisimmat, huumorintajuisimmat ja mahtavimmat persoonat. Koko- ja voimaero minun ja melkein kaikkien klubin miesten välillä on kuitenkin huomattava. Etenkin valkovöisillä on tapana sparrata melko lujaa ja kompensoida tekniikan puutetta voimalla. Tämä onkin myös osittain itsepäisen luonteeni vuoksi kostautunut jatkuvina selkävaivoina ja pieninä ärsyttävinä vammoina. Tietynlaista iloahan se kuitenkin tuottaa, kun sparrin jälkeen huomaa, että itseään isompi ja vahvempi mies puuskuttaa ja on aivan poikki, kun itseltä virtaa vielä löytyy. Ikinä enää en aio valittaa lämpötilasta Erämiehenkadulla ja jos näin teen, minua saa lyödä. Salillamme täällä ei ole ilmastointia eikä myöskään lämmitystä, mikä tarkoittaa sitä, että kesällä treenatessa olin jatkuvasti lämpöhalvauksen partaalla, kun lämpötila kipuaa pahimmillaan yli 40. Talvella taas treenataan varpaat tunnottomina, kun iltaisin lämpö laskee nollan ja viiden välille. Kylmässä treenaamisesta on seurannut myös useita vammoja pienimpiin niveliin käsiin ja jalkoihin, joista ikävimpänä todella pahoin murtunut pikkuvarvas, joka ei ilmeisesti enää ikinä tule näyttämään samalta kuin ennen saati toimimaan normaalisti.

Takapihan elämää

Alusta asti tänne saapumiseni jälkeen tiesin myös, että haluan ehdottomasti päästä kisaamaan. Pienempiä klubikisoja tuntuisi olevan tarjolla suuremmissa kaupungeissa Melbournessa ja Sydneyssä kohtalaisen usein ja näiden lisäksi jokaisessa osavaltiossa on omat mestaruuskisansa. Matkustaminen täällä kuitenkin on melko kallista, jonka lisäksi kisamaksut ovat samaa luokkaa kuin Suomessa, mikä onkin aiheuttanut pientä pulmaa budjetoimisen kanssa. Tämän vuoksi päätinkin panostaa mieluummin isompiin kisoihin, joissa luulisi olevan myös enemmän tyttöjä. Klubin porukassa ei tuntuisi olevan varsin suurta innostusta kisaamiseen tai edes kisareissuille mukaan lähtemiseen huoltojoukkojen muodossa. Ensimmäiset kisat joihin ilmoittauduin täällä olivat South Australia State BJJ Championship –kisat Adelaidessa. Kävi kuitenkin niin, että kisoja edeltävällä viikolla sain puhelun kisojen järjestäjältä joka kertoi, että kisoihin ei ole ilmoittautunut yhtään sinivöistä naista, eikä sen puoleen muutakaan värivyötä omaavaa naista. Kisoihin oli ilmoittautunut 27 valkovöistä naista, mutta heidän kanssaan minua ei kuitenkaan voitu laittaa kisaamaan, joten minun osaltani nämä kisat jäisivät väliin. Lennot oli jo hankittu, reissu suunniteltu ja näin matkustimme Annen kanssa Adelaideen katsomaan kisoja. Muistoksi epäonnisesta ilmoittautumisestani sain T-paidan, mikä tietysti lämmitti sydäntä, vaikka kisojen seuraaminen pelkästään katsojan ominaisuudessa muuten raastavaa olikin. Samaisen viikonlopun sunnuntaina Adelaidessa järjestetyt UFC ottelut tekivät reissusta kuitenkin ehdottomasti vaivan arvoisen.

Jatkoin kuitenkin aikatauluuni ja budjettiini sopivien kisojen metsästämistä ja löysinkin AFBJJ:n sivuilta Australian Capital Territory State BJJ Championship kisat Canberrassa, joihin aloin porukkaa salilta mukaani kannustamaan. Anne innostui ajatuksesta ja muutama jannuistakin pohti asiaa ihan ilmoittautumisajan viimeisille päiville asti, mutta ties mihin tekosyihin (kuten lapset, vaimon syöpä, rahahuolet ja työt) nojaten kuitenkin jättivät ilmoittautumatta. Näihin kisoihin valmistautuminen ei osaltani aivan parhaalla mahdollisella tavalla sujunut. Kaksi viikkoa ennen kisoja jouduin matkustamaan Canberraan uusimaan passini, koska vanhasta passistani alkoi voimassaoloaika uhkaavasti hiipumaan, mikä ei sopinut oikein tulevaisuuden suunnitelmieni kanssa yksiin. Samalla reissulla vierailin ystäväni vanhempien maatilalla Canberran lähistöllä Goulburnissa ja reissuni venähtikin viisipäiväiseksi joka tarkoitti sitä, että jo ennestään vähäiset treenimahdollisuuteni ennen kisoja vähenivät entisestään. Goulburn ja Canberra sijaitsevat sisämaassa, ja ikinähän sitä ei uskoisi kun Australiasta puhutaan, mutta lämpötila tuolla seudulla voi laskea yllättävän alas. Pakkasta ei öisin ollut kuin -7, mutta talot Australiassa eivät todellakaan ole eristettyjä. Jos talossa on lämmitin, se sijaitsee olohuoneessa jolloin makuuhuoneiden lämpötila on sitä luokkaa, että hengitys huuruaa. Kylmyyttä ei pääse pakoon mihinkään. Tämä yhdistettynä orastavaan köhääni sai aikaan melko pahan keuhkoputkea korventavan flunssan, joka ei ole parantunut kunnolla edelleenkään, ja esti minua myös treenaamasta muutamaan päivään Alburyyn palatessani.

Pakkasaamu Goulburnissa

Heikko kuntoni sai minut epäröimään hetkeksi kisoihin osallistumista. Niinä muutamina mahdollisuuksinani treenata ennen kisoja kävin läpi alasvientejäni ja drillasin omia tekniikoitani salin värivöisten jannujen ja Annen kanssa. Kuten aina ennen kisoja, tunne omasta osaamisesta oli todella heikko ja myös henkeäni ahdisti jo muutaman alasviennin ja drillin jälkeen. Salin porukan, etenkin Annen, kannustamana päätin kuitenkin osallistua ja tiesin myös, että tämä olisi luultavasti viimeinen mahdollisuuteni kisaamiseen tämän Australian vierailuni aikana. Näin suuntasimme Annen kanssa Canberraan, joka on noin neljän tunnin ajomatkan päässä Alburysta.

Heti kisapaikalle saapuessani huomasin, että käytännön järjestelyt kisoissa olivat hieman erilaiset kuin kotona. Ennen kisoja meille oli annettu alustava aikataulu kisojen etenemisestä ja eri sarjojen etenemisjärjestyksestä ja oletetuista aloitusajoista. Matseja ei kuitenkaan täällä numeroida, mikä teki kisojen etenemisen seuraamisesta ja oman matsin ajoittumisen arvioimisesta todella vaikeaa. Valmistauduin matsiini hyvissä ajoin ja pidin kropan lämpöä yllä pysymällä jatkuvasti liikkeessä välillä nostaen sykkeitä ylös. Mielialaani pidin yllä ja virkeänä kuuntelemalla laadukasta suomalaista trashmetallia (kiitos Stam1na ja Lost Society). Tunnelma naisharrastajien välillä on täällä avoin sekä Australialaisittain äärimmäisen ystävällinen ja rento, ja kisaaminen tuntuukin naisille olevan enimmäkseen sosiaalinen tapahtuma. Annoin Annen hoitaa tämän sosiaalisen puolen minunkin puolestani, se kun tuntuisi häneltä hieman paremmin luonnostaan käyvän, ja yritin itse keskittyä lähinnä tuleviin matseihini.

Matkalla Canberraan

Sainkin odotella vuoroani tunnin pidempään kun alustavassa aikataulussa oli arvioitu. Sarjassamme oli minun lisäkseni vain kaksi tyttöä, joista toinen oli siis Anne. Olin ensimmäisenä vuorossa ja vastaani asettui paikallinen Bronwyn. Kulmaajaa minulla ei matsissani ollut, eikä aikaakaan mistään matsin aikana voinut seurata, koska matoilla ei ollut kelloa näkyvissä. Olo oli matsin aikana melko orpo ja sokea. Lyhyen pystykamppailun jälkeen lähdin viemään Bronwyniä alas uhrautumisheitolla, joka ei kuitenkaan aivan onnistunut ja päädyimme alas suljettuun guardiin. Bronwyn alkoi päättäväisesti avaamaan guardiani ja hetken kamppailun jälkeen päästinkin hänet suosiolla pystyyn, ja lähdin hakemaan avoimesta guardista sweeppiä. Onnistuin tekemään Sickle sweepin ja pääsin päälle. Muutaman todella huolimattoman guardin ohitusyrityksen seurauksena Bronwyn pääsi kääntymään kilppariin pariinkin otteeseen, josta päätin lopulta hakea selkäkontrollia. En kuitenkaan saanut hookkeja kohdilleen ja Bronwyn pääsi kääntymään, jolloin hän oli taas suljetussa guardissani. Tässä vaiheessa aloin kärsimään myös melko vakavista hengitysvaikeuksista ja koko kroppani alkoi mennä voimattomaksi. Minulla ei ollut mitään hajua kuinka kauan matsia oli jäljellä ja Bronwynin päättäväisesti avatessa guardiani yritin vain kiskoa häntä alas ja hakea paikkaa lopetuksille, jotta saisin matsin päätökseen. Lopulta Bronwyn sai guardini auki, jolloin yritin sweepata hänet, mutta voimani eivät yksinkertaisesti riittäneet eikä momentti ollut kohdillaan. Viime hetkillä hän ohitti guardini, mennen näin pistejohtoon 3-2. Sain guardini takaisin kohtalaisen nopeasti, mutta en kuitenkaan tarpeeksi nopeasti, sillä aika loppui. Itku kävi kurkussa, kun Anne kertoi minulle matsin jälkeen, että Bronwynin ohittaessa guardini, oli aikaa jäljellä enää alle kymmenen sekuntia.

Sain onneksi toisen mahdollisuuden semifinaalin kautta, joka käytiin siis minun ja Annen välillä. En todellakaan nauti treenikavereitani vastaan ottelusta, etenkään kun Annesta oli juuri edellisenä päivänä tullut myös uusi kämppikseni. Tein parhaani unohtaakseni ketä vastaan olin ottelemassa ja myös edellisen matsin tuottaman pettymyksen. Annella on taustaa painissa joten tiesin myös, että pystyssä minun olisi todella oltava varuillani. Tovin pystykamppailun jälkeen Anne lähti yrittämään yhden jalan alasvientiä, jonka sain kuitenkin käännettyä edukseni ja pyöräytettyä hänet selälleen ja päädyimme half guardiin minä päällä. Jostain syystä en taaskaan muistanut miten guardia ohitetaan, ja videomateriaalia jälkeenpäin katsottuani voin vain todeta, että mitä…? Käytännössä käänsin Annen kilppariin, jossa vietimmekin suurimman osan matsista minun yrittäessä hakea selkää ja lopetuksia kahden edun arvoisesti. Erään huolimattoman selänotto yrityksen jälkeen Anne sai otteen jalastani ja kippasi minut selälleen. Päädyimme half guardiin minä alla ja voimani alkoivat tässä vaiheessa olemaan jälleen lopussa. Muutaman guardin palauttamisyrityksen jälkeen päätin vain puristaa jaloillani ja pitää kiinni hänen jalastaan niin, että hän ei saisi ohitettua guardiani ja toivoin, että matsia ei olisi enää paljoa jäljellä ja että olisin edelleen eduilla johdossa. Kuten kaikki matsit, tämäkin lopulta päättyi, ja voitin yhdellä edulla saaden näin paikan finaalissa.

Finaalissa vastaani asettui taas Bronwyn ja edelliskerrasta viisastuneena tiesin, että hän on minua huomattavasti painavampi, ja että hänen sweeppaamisensa alta olisi todella raskasta joten päätin tehdä kaikkeni, jotta pysyisin päällä ja liikkeessä, ennemmin kuin kuluttaisin voimiani yrittäessäni kontrolloida häntä alta. Tovin kestänyt mattokamppailumme päättyi minun tekemään todella erikoiseen alasvientiyritykseen jonka kautta päädyin hetkeksi mounttiin, mutta ennen kuin sain tasapainoni kohdalleen, Bronwyn sai käännettyä itsensä päälle ja päädyimme jälleen suljettuun guardiin. Tällä kertaa en jäänyt roikkumaan guardiin vaan irroitin otteeni, jolloin hän nousi ja yritti ohittaa guardini minun kääntyessä kilppariin. Pian kilppariin kääntymiseni jälkeen sain hänen jalastaan otteen ja sain käännettyä itseni päälle kilppariin. Tätä seurasi erinäisiä vaihtoja kilpparista suljettuun ja taas takaisin kilppariin, minun ollessa välillä pakan päällä ja välillä alla. Ottelu päättyi kummankaan saamatta pisteitä, mutta selänottoyritykseni poikivat minulle yhteensä neljä etua, joilla voitin matsin ja otin näin myös kultaa painoluokastamme.

Tuomarin nostaessa käteni haukoin happea jo melko äänekkäästi, koko kroppani tärisi ja minua oksetti. En edes tajunnut olla iloinen voitostani, keskityin vain pysymään tolpillani. Australiassa kaikki halukkaat saavat osallistua avoimeen sarjaan ja siihen ilmoittaudutaan etukäteen samalla kun omaankin painoluokkaan ja olin avoimeen myös ilmoittautunut. Heikon olotilani ja myös sen vuoksi, että avoimeen oli ilmoittautunut vain me kolme tyttöä, eikä uusia vastuksia olisi näin ollen ollut tiedossa, päätin perua osallistumiseni avoimeen. Anne otteli avoimessa Bronwyniä vastaan voitokkaasti, lopettaen matsin upeasti kuristuksella. Kotiin tuotavaksi meille päätyi näin kaksi kultamitalia, reissu oli siis kaikin puolin kannattava ja hauskaakin oli. Tärkeimpänä asiana omalla kohdallani pidän sitä, että pääsin kisaamaan pitkästä aikaa, vasta toisen kerran sinisellä vyöllä ja ensimmäisen kerran muualla kuin Suomessa. Halu kisata ja treenata kasvoi jälleen kerran valtavasti ja tiedän kyllä mihin tulen reissubudjetistani jatkossa suuren osan sijoittamaan. Ilmoittauduin kisojen jälkihuumassa Australian Girls In Gin järjestämälle naisten leirille, joka pidetään tammikuussa 2016 Melbournessa, ja johon odotetaan osallistuvaksi ainakin 100 naista. Tämä tarkoittaa siis sitä, että palaan Australiaan viimeistään tammikuussa.

Podiumilla

Australia on kuuluisa tiukoista maahanmuuttoviranomaisistaan ja laeistaan. Kaikista yrityksistäni huolimatta joudun siis lähtemään Australiasta heinäkuun loppuun mennessä, jotta voin anoa tänne uutta viisumia maan ulkopuolelta käsin. Tonyn yrityksistä huolimatta kukaan salin jannuista ei tuntuisi olevan myöskään tarpeeksi hullu mennäkseen kanssani naimisiin, joten kansalaisuuttakaan ei ole valitettavasti tiedossa. Alburysta ja etenkin klubista täällä on tullut viimeisen 4,5 kuukauden aikana toinen kotini, treenikavereista toinen jiujitsuperheeni, ja ajatus lähtemisestä ilman tietoa takaisinpaluusta tuntuu paljon pahemmalta kuin olisin ikinä osannut odottaa. Olen kokenut viime aikoina melko valtavaa motivaatiopulaa opintojeni suhteen joka on myös yksi syy siihen, että koen tämän hetken olevan hyvä pienelle hengähdystauolle elämästäni ja opinnoistani Suomessa sekä myös oikea aika jatkaa reissaamista. Suunnitelmissani on matkata toviksi Uuteen-Seelantiin työskentelemään ja paikkailemaan budjettiani. Vielä en tarkalleen tiedä mihin päin Uutta-Seelantia sijoitun, mutta teen kaikkeni ainakin sen eteen, että pääsen myös siellä jatkamaan treenaamista. Kotia ja etenkin Fight Clubia on ajoittain todella valtava ikävä, mutta ihan vielä en kuitenkaan taida olla valmis tulemaan takaisin.


Cheers mates!
Hen Hen